Maaria Päivinen; Kellari

Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.