Inkeri Markkula; Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016, 388s.

Hän ei tiedä mitä tehdä, ei tiedä miten tehdään väistämättömiä asioita, vaikka on seisonut tienristeyksessä ennenkin. Mutta tämä mitä tapahtuu nyt on erilaista. Tämä mitä tapahtuu nyt käy vastavirtana vaistoja päin, kohoavina vesimassoina, puista putoavina lintuina.


Kun osa kanssabloggajistani jo hummailee Helsingin Kirjamessuilla, naputtelen minä vielä ikään kuin näin aattojännitystä purkaakseni yhden postauksen. Huomenna kello soi viideltä ja juna lähtee vähän yli seitsemän ja sitten ollaankin Pasilassa kirjaihmisten ydinpyörteessä.

Mutta ennen räntäistä kotomaata käväisemme Pohjois-Thaimaalaisessa sademetsässä. Siellä missä kukkii magnolia, utuiset sammalet peittävät maan. Siellä missä elää loinen helvetistä, malariaa levittävä hyttynen. Sellainen, joka tappaa Kaksi ihmistä minuutissa.

Inkeri Markkulan esikoisromaanissa on viipyilevä tunnelma. Se ei ole kerralla hotkaistavaa materiaalia, vaan teos vaatii seurakseen rauhallisen olotilan, tarkkaavan mielen, toimiakseen kaikkein parhaiten. Surumielisyys on luettavissa jopa jokaisesta välimerkistä, kaipuu rivien välistä. Kirjan henkilöt eivät tule välittömästi luo, he vaativat tovin, pitkänkin, ennen kuin päästävät nahkoihinsa.


Nahkainen siipi katoaa kissan suuhun, ja hän miettii, miltä se mahtaa maistua. Onko se niin kuin tämä päivä, mahdoton niellä ja kuitenkin pakko, vääntää ja muljahtelee vatsassa huomennakin, tuhantena huomisena tästä eteenpäin.


Astrid, Alinan vasta synnyttänyt rakas kuolee liikenneonnettomuuden uhrina, jättäen tutkijavaimonsa selviämään kahden vain nelikuisen Sella-tyttären kanssa. Sella kuitenkin viedään häneltä, eihän Alina ole tytölle edes sukua, lapsi tarvitsee oikeat vanhemmat selvitäkseen maailmassa... Alinalle jää rippeet, riipivät rippeet rikkoutuneesta rakkaudesta.

Vuosia aiemmin, nuori saksalaislääkäri Lotte matkustaa Pohjois-Thaimaaseen auttamaan pieniä malariapotilaita. Naisten tiet kohtaavat kohtalokkaassa seminaarissa, Lotte tarvitsee Alinan asiantuntemusta selvitäkseen taistelusta tappavaa sairautta vastaan. Hän tarvitsee Alinaa. Mutta mitä tarvitsee Alina?


Kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään päässyt eroon Astridin jälkeensä jättämästä hiljaisuudesta. Yhä etsin lämpöä maanpohjalta, lohtua maiseman jättäneistä, heistä, jotka eivät ole ihmisten sukua.


Tämä kauniskauntinen romaani on, rujosta aiheestaan huolimatta, myös sisällöltään kuin eksoottinen kukkanen. Rakkaansa menettäneelle ihmiselle kirjasta voi tulla pelastusrengas, joka auttaa näkemään huomiseen.


Ja huomenna me näemme messuilla! Iik!


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A, Katri, Laura, Krista, Jenni .