Anne Leinonen; Metsän äiti

Atena 2017, 208s.

- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.


Kevät. Tuo vuodenajoista kaaottisin, mitä tämän bloggaajan mielenliikkeisiin tulee. Yhtäkkiä valon äkillinen lisääntyminen ikään kuin räpsäyttää lampun päälle päähän, joka kuhisee ideoita. Nythän on niin, että kalenterihommat (joista myöhemmin lisää) ovat vieneet minut mennessään, kuten myös joka vuotuinen (niin ikään samoille ajoille ajoittuva) sisustusvimma. Ja kaiken keskellä olen lukenut. Vähemmän tosin, kuin talven pimeän pehmeässä sylissä, mutta lukenut kuitenkin.

Tuoreimpana kirjailija Anne Leinosen rehevän mehevän kannen omaavan teoksen, Metsän äiti. Kuten kannet jo vihjaavat, tarinassa on jotakin pahasti nyrjähtänyttä. Jotakin salaperäistä, uhkaavaa, on päässyt irti. Ja metsä itse, elävänä, hengittävänä olentona kietoo lukijan oksistoonsa.



Kuulostipa tutulta. Kylän siteisiin olin törmännyt lapsesta saakka. Äiti oli hyssyttänyt olemaan puuttumatta tiettyjen ihmisten asioihin. Joku voisi suuttua. Turha minun oli kulkea pitäjällä luullen, ettei kukaan tunnistaisi. Kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät asiat läpikotaisin, pahimmillaan jopa sukupolvien takaa.


Riina, tuo kylästä aikoinaan maailmalle paennut nuori nainen, on kaiken keskus. Hänen paluunsa lapsuudenmaisemiin ei ole kaikille toivottu tapahtuma, luetaanhan Riina jo ulkopuolisiin. Lähtijöihin, joiden olisi parempi ollut pysyäkin poissa. Vaikka kaikissa kyläyhteisöissä on tietysti omat sisäpiirinsä ja salaisuutensa, lyö Riinan kotikylä normit laudalta äärisynkän menneisyytensä takia. On asioita, paljonkin, joista ei vain puhuta.


Koko kylän historia oli mustempaa mustempi. Kuka tappoi itsensä tai poltti vahingossa talonsa, kuka katosi jäljettömiin, tai joi itsensä talottomaksi. Oli juttuja syrjähypyistä, pariskuntien ristiinnaimisesta ja lasten todellisista isistä.


Tottahan toki Riina alkaa tutkimaan, sekä uuden työnsä, että ihan oman sukunsa takia Vihainperän historiaa. Täti on kysymyksistä kumman vaihtelias, äiti puolestaan leimattu hulluksi jo iät ja ajat sitten. Onko Riina itsekin menettämässä mielenterveytensä? Vai miksi kummalliset valvepainajaiset ovat alkaneet häntä riivata?


Metsän äiti on oudolla tavalla tenhoava teos, jonka alkumetreillä olin ihan "sormi suussa". Mitä häh? Mikä tässä nyt on totta, mikä harhaa. Kun romaani starttasi kunnolla, juonen imun saattoi tuntea sisuskaluissaan. Mytologiaa, häiritsevän pelottava metsä... Sinne vaan kaikki samoilemaan!

Metsä ei ollut enää entisensä.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista, Marika ja Raija.