keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Terhi Törmälehto; Vaikka vuoret järkkyisivät



Otava 2017, 288s.



Virpi käyttää sellaisia sanoja kuin rukouselämä ja armolahja ja yhteys ja kanava, ja ne kuulostivat lumoavilta ja päteviltä ja niitä tahtoi kuulla lisää, yhä lisää sanoja jotka siinä pöydän yllä tekivät maailmaa, uutta ja ihan vierasta.


Kainuusta kotoisin olevan monilahjakkuuden Terhi Törmälehdon esikoisteos, Vaikka vuoret järkkyisivät, on romaani, jota kyllä sillä silmällä katselin jo Otavan katalogista. En kuitenkaan tullut teosta pyytäneeksi, mutta kiitos kustantajalle, Vuoret putkahti postiluukusta iloisena yllätyksenä. Nyt seuraa kuitenkin varoituksen sana. Tämä postaus saattaa livahtaa hivenen teologisen pohdiskelun puolelle. Joten jos sellaista allergiaa podet, skippaa bloggaus, älä kuitenkaan kirjaa :)

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö. Perheensä, johon myös isovanhemmat kuuluvat, ainokainen. Elsa, tuo sanoihin rakastunut, niistä hullaantunut, pienen kyläyhteisön kasvatti. Ja nyt Elsan elämään astuvat aivan uudenlaiset sanat.


Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukkunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa.


Siinä missä valtaosa tuon ikäisistä karkaa salaa vanhemmilta bileisiin, on Elsalla, Talvilla ja Miralla toisenlaiset riennot. He ovat menossa helluntalaisen pariskunnan juttusille. Myöhemmin seurakuntaan. Sinne, jota körttikansa seudulla vierastaa, sinne, mistä ei voi edes omalle perheelleen kertoa. Elsa tahtoo, hänkin muiden mukana, Pyhän Hengen kasteen. Kielet. Kielet. Kielet. Ne on saatava, muuten koko usko raukeaa tyhjiin. Muuten ei kuulu jengiin.

Toisaalla seurataan Elsan elämää muutama vuosi eteenpäin. Silloin Kainuun kylmät, koruttomat kadut ovat vaihtuneet Kolumbian väreihin. Samat kysymykset eivät kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan. Maata voi vaihtaa, kieltäkin, mutta kaipuutaan ei.


Ehkä on niin, että nuorena ihminen uskoo että on kokonaan ihminen. Tekee itsestään ihmistä nostamalla sitä mikä on mieltä ja henkeä. Kun tulee aikuiseksi, tunnustaa eläimen.



Terhi Törmälehdon tekstistä kuultaa vahvasti hänen kirjalliset taitonsa. Äärettömän kauniissa teoksessa on kokemuksen karvas maku. Minä näin romaanissa vertauskuvallisuutta monella tasolla. Esimerkiksi; Kainuun karu luonto körttiläisyyden edustajana - toisaalla mausteinen, elämää sykkivä Kolumbia. Eikö se houkuta, kuten helluntalaisuus perinteisiin kyllästynyttä Elsaa? Elävää uskoa. Ihmeitä. Merkkejä.

Itse olen kokenut hyvin lyhyen vaiheen, jolloin huumaannuin itsekin vapaiden suuntien "vapaudesta". Luterilaisuus tuntui liian arkiselta, liian tavalliselta. Kuitenkin, oman kokemukseni mukaan, ja varmasti kokemuksia maailmaan mahtuu, tämä vapaus oli näennäistä. Kielillä oli pakko puhua. Uskosta tuli uskonto: suorittamista, paljon itsetehtyä. Palasin aika pian luterilaisuuteen, ja koen sen antaman ihmiskuvan realistisempana; ihminen pysyy ihmisenä loppuun saakka. Luterilaisena saan elää yksin armosta, ja se jos jokin on vapautta.


Törmälehdon romaani oli puhuttelevan surumielinen lukuelämys.



Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa.


***


Lisää kirjasta.


14 kommenttia:

  1. Kuulostaa kiinnostavalta. Tässä on kuvauksen perusteella Taivaslaulun kaltaista kauneutta, saatan lukea mikäli tulee vastaan kirjastossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, tää on vähän kuin Taivaslaulun pikkusisko :) Tykkäsin Taivaslaulusta enemmän, mutta hieno tämäkin! Kiinnostava olis kuulla mitä pidät.

      Poista
  2. Tämä on hieno esikoinen, hyvin kirjoitettu ja temaattisestikin kiinnostava.

    Ja hieno, omakohtainen bloggaus ♥ Itselleni vapaat suunnat ovat aina olleet hyvin vieraita, mutta luterilaisuudessa juuri ajatus armosta on jotain, jota pidän tärkeänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Katja ♥! Jänskätti kyllä avautua, mutta annoin mennä ;) Armolahjoista suurin on itse armo.

      Poista
  3. Jottei hukkuisi..siihen takerrun näinä päivinä..Fanaattinen uskominen ei ole mun juttu..kiitos tätini paatoksen,mutta uskon minkä uskon ja tämä kirja saa minutkin kirjaston jonoon! kiitti!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, armo on joka päivä uusi, ja siinä saa levätä. Kaikki on valmista ja vaikka oma ote pettää, Hänen ei milloinkaan. Ole hyvä ;)

      Poista
  4. Mainio kirjoitus sulta taas, Annika. Vaikken itse ole uskontoihmisiä tai ehkä juuri siksi, Törmälehdon kirja avaa hyvin lahkolaisuuden motiiveja; jotenkin ymmärsin päähenkilöä täysin, vaikken kokemuksia jaakaan. Hieno kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Arja, mietin jo katastrofiajattelijana, lähteekö multa tämän myötä kaikki lukijat :D Tämä on nimenomaan hieno!

      Poista
  5. Hyvä huomio se Kainuun ja Kolumbian vertauskuvallisuus. Minäkin olin välillä vapaissa suunnissa ja väsyin lopulta suorittamiseen. Totta että luterilaisuudessa ihminen saa olla ihminen ja elää armosta, siitä pidän itsekin! Tämä oli hyvä kirja, kaunista tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanha Virsi, kiitos kaunis kommentistasi! Kuten edellä olen vastaillut, tämä oli jännittävä kokemus, paljastaa jotain oleellista itsestään, joka on samalla niin henkilökohtaista. Armon varassa joka päivä <3

      Poista
  6. Hienoa muru että toit oman näkökulman tähän ❤ Mulla ei ollut omia näkökulmia mihin peilata, mutta tämä oli romaanina hieno ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno on juuri oikea sana muru ❤ Saatoin vain hämmästellä kirjailijan kaunista kieltä!

      Poista
  7. Kiitos kun innostit etsimään kirjan käsiini! Armosta täälläkin eletään vaikka vapaissakin suunissa pyöritään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti elätte :) <3 Tämä teos oli aika kärjistystä ja toisaalta loppuratkaisu jätti toivottoman olon. Ehkä asiat vielä kirkastuu kirjailijalle, jos omakohtaiset kokemukset noin negatiivisia.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥