torstaina, kesäkuuta 01, 2017

Ruth Ware; Synkän metsän siimeksessä



In a Dark, Dark Wood 2015, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 361s.



Minä en saa kuolla. Minä en saa kuolla, koska jonkun on tehtävä tämä - selvitettävä, mitä oikeasti tapahtui.
Nousen pystyyn. Polveni tärisevät niin että pysyn tuskin tolpillani, mutta pysyn kuitenkin, kun otan kädellä tukea kaatuneesta puunrungosta.
Astun yhden askeleen.
Ja sitten toisen.
Minä en luovuta.
Minä en luovuta.



Lontoolainen Ruth Ware on kirjoittanut Yhdysvaltojen ja Brittien top 10 -listalle singahtaneen psykologisen trillerin. Kuumaa kamaa ympäri maailman, näin kertoo takateksti, onhan kirjaa käännetty yli 40 kielelle. Tällaista siis valtaväestö lukee.

Minäkin luin Synkän metsän siimeksessä heti kun sain ennakkokappaleen postista. Siitä on vierähtänyt jo tovi, ja joudun nyt todella työstämään muistikeskustani saadakseni mieleen tarinasta irti muutakin tunnelman. Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.


Muistamisesta on kyse myös itse kirjassa. Kaikki alkaa sähköpostista, jonka kirjailijapäähenkilömme Nora saa. Hänet kutsuu polttareihinsa Clare... kuka ihmeen Clare? Kestää hetken ennen kuin nuoruusmuistot vyöryvät niskaan. Ja ne ovat karvaita muistoja. Asioita, joita Nora on juossut (myös ihan konkreettisesti, hän kun harrastaa juoksemista) karkuun koko elämänsä.

Polttarit järjestetään, kuten nimi jo viitettä antaa, synkän metsän siimeksessä, talossa, jossa kukaan paikallaolijoista ei tunne oloaan turvalliseksi valtavien ikkunoiden takia. Ilmapiiri on alusta saakka painostava. Sillä tietysti, vastusteluista huolimatta Norakin paikalle saapuu, lähinnä ystävänsä Ninan takia. Nina on yhtä hämmentynyt kutsusta. Miksi Clare, kaikista ihmisistä Clare, haluaa juuri heidät omiin polttareihinsa? Eiväthän naiset ole pitäneet yhteyttä sitten nuoruutensa.



"Onko kaikki hyvin?"
"Joo." Hän työnsi tummat, kiiltävät hiukset kasvoiltaan ja nousi seisomaan. "Minua vain... äh, olen vain niin täynnä tätä touhua. Ihan kuin oltaisiin taas koulussa, ja mulle palaa mieleen kaikki ne asiat, mitä vihasin silloin itsessäni. Ihan kuin oltaisiin palattu ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, eikö?"



Samaa pohtii paikalle saapunut sekalainen seurakunta Claren tuttuja menneisyydestä. Ja kyllä, takakannen hehkuttama (Guardian) henkilöhahmojen kirjo on kohtuu vaikuttava.

Mutta. Huomaan turvautuvani tässä konetta naputellessani jatkuvasti jo painettuun tekstiin. Oma lukukokemukseni jäi siihen inhottavaan keskinkertaisuuden kehään, jossa itse tarinasta on vaikea sanoa juuta tai jaata. Puhekielen käyttö dialogeissa toi vaikutelman nuortenkirjasta, mikä tämä ei kuitenkaan ole. Kyllä Ware on taatusti romaaninsa aikuisille suunnannut, tapahtuuhan tässä murha, tapahtuu totaalinen muistinmenetys, joka aiheuttaa piinaa talosta paenneelle Noralle. Asiat vyöryvät alun tunnelman rakentelun jälkeen kammottavalla tavalla pieleen.

Tunnelma on ehdottomasti romaanin vahvimpia puolia. Ja imu, jota on mahdotonta vastustaa. Näkisin kirjan sijoittuvan juuri niihin viihtellisiin teoksiin, joita ahmitaan rannoilla ja kesämökeillä (mikäli kesä vielä tänä vuonna tulee).


Ei huono, mutta ei missään nimessä samaa luokkaa, kuin esimerkiksi tämän vuoden toistaiseksi parhaan psykologisen trillerin kirjoittaneen Clare Macintoshin Annoin sinun mennä.


***

Kirjasta on blogannut myös Lumiomenan Katja.





8 kommenttia:

  1. Kuulostaa erittäin jännittävältä! Laitan ehdottomasti muistiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa, varsinkin jos aihepiiri kiinnostaa :)

      Poista
  2. Oltiinpa tosiaankin samoilla linjoilla. Viihdyttävä ja otteessaan pitävä, mutta ei nyt mitenkään erityinen. Vähän sellainen ihan sama lukiko vaiko ei. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin just :) Minua nauratti kun kävin kurkkaamassa tekstisi, kuinka samanlaiseen lopputulokseen päädyttiin! Mutta, tulipa luettua :)

      Poista
  3. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että ei muista tapahtumia. Voisi kesäkuumalla lukeakin huom. kuumalla, tässä kylmyydessä ei dekkaritkaan juuri lämmitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuumiin kesäöihin näkisin tämän sopivan paremmin, kuin näihin "pakkasiin". Kokeile Mai ihmeessä!

      Poista
  4. Tiedätkö, luin tämän, mutta en saanut postattua. Tässä on jotain ihan kohdillaan, mutta sitten jotain mikä ei ole...En saanut kiinni siitä, mikä on pielessä. Toisaalta se mikä oli kohdillaan, oli se kammottavuus, että kaksi toistaan vihaavaa ovat yhdessä just tuollaisessa tilanteessa. Tuli vähän mieleen Frimanssonin kirjat Justine Dalvikista eli Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä, mutta Frimansson kirjoitti paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän niin mitä tarkoitat... Waresta löytyy kyllä aineksia, mutta jokin tässä haroi vastaan. Frimansson ja Fossum vie voiton psykologisissa trillereissä, Alvtegenistä (miksei hänestä kuulu mitään?) puhumattakaan! <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥