 |
| KOSMOS 2017, 157s. |
Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.
Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.
Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.
Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.
Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...
Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.
"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."
Kuulin, että tämä on saatavana äänikirjanakin ja mietin, että kuuntelen. Kiinnostaa, paljon.
VastaaPoistaEllen ihan väärässä ole, tämä on ilmestynyt kuunnelmana radiossakin (??). Äänikirjana toimii ihan varmasti!
PoistaJuuri tänään ajattelin, että täytyypä lukea tämä kirja. Ja nyt tunne on entistä vahvempi. Kävin napsauttamassa itseni kirjaston varausjonoon.
VastaaPoistaHienoa kuulla :)
PoistaKun hyvä ystäväni on nykyisin työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi, tämä kirja kuuluisi lukea ihan ystävyyden vuoksi.
VastaaPoistaKannattaa! Kirja avaa sairautta helposti lähestyttävällä, ilottelevallakin tyylillä.
PoistaOlen miettinyt tämän lukemista, sain vahvistusta nyt sille, että pitäisi. Masennus on aiheena jännä: periaatteessa siitä puhutaan paljon (onko masennus jo suomalainen kansantauti?), mutta silti siihen liittyy paljon tabuja. Oman masennuksen paljastaminen muille vaatii rohkeutta, sillä niin paljon siihen liittyy ennakkoluuloja. Juuri tuolla "no et kai nyt sinä?" -tyylillä.
VastaaPoistaHyvää syksyä, Annika!
Tämä on niin pian luettu, että äkkiä sie johonkin väliin kirjan vetäiset. :) Totta, masennus on kansantauti jota kuitenkaan ei oikein ymmärretä.
PoistaKiitos ja samoin, Suketus!
Tämä koskettaa niin monia, niin monia. IOma siskoni ja hänen miehensä ja nyt kun minulla tämä rankka sairaus ilmeni, sain ensimmäisen kerran suvella 2017 tuta, mitä tarkoittaa kun ei vain saa happea. Ja sitten ne heräämiset sudenhetkellä..., jolloin kaikki edessä oleva tuntuu niin mahdottomalta kestää. Tärkeä aihe, josta pitää puhua.
VastaaPoista<3
Niinpä Leena, aihe on tärkeä nostaa pöydälle uudelleen ja uudelleen, koska edelleen ihmisillä on aivan kummallisia käsityksiä masennuksesta. Tuo on aivan hirveää, kun ei yksinkertaisesti saa happea. Kuin jokin näkymätön painaisi keuhkoja lyttyyn...
Poista<3
Hyvä bloggaus ja kauhea tauti.
VastaaPoistaKiitos Jokke ja samaa mieltä.
PoistaKuulostaa jotenkin lohduttavalta, että kirjan hetkistä voi myös erottaa itseironian ja riemun. Synkimmällä hetkellä ei pilvissäkään ole sitä kuuluisaa hopeareunusta. Aivan mahtavaa, että tällaisiakin kirjoja julkaistaan, ja ennen kaikkea, että niitä kirjoitetaan. Rohkeita tekijöitä, hatun nosto!
VastaaPoistaPiia, sinäpä se sanoit <3 Musta huumori ja sarkasmi ovat monelle masentuneelle toimivat selviytymiskeinot. Aiheesta ja rohkeudesta suurta plussaa!
Poista