 |
| Myllylahti 2017, 424s. |
"Ei sellaista voi selittää. Isäni ehkä osaisi laittaa sen sanoiksi. Hän oli parempi sellaisessa. Miten muka voi selittää että meri, jonka on aina tuntenut ja joka on tuonut leivän pöytään, on yhtäkkiä muuttunut myrkyksi? Kun yhtäkkiä kaikki sanovat, ettei kalaa saa syödä, että se tappaa."
Silmät ovat sielunpeili. Ne voivat nähdä liikaa, toisaalta ne voivat katsoa aivan väärään suuntaan. Ne voidaan kaivertaa irti. Liian suuret tunteet voivat myös ihmisen sokaista. Silmitön viha.
Kaikki alkaa kesän 1977 silmättömistä silakoista. Tuo aikanaan paljonkin palstatilaa mediassa niittänyt tapaus on vaarassa toistua jälleen. Näin pelkäävät ainakin paikalliset kalastajat sekä ympäristöaktivistit. Kyllähän alkavaa merisoran ruoppaushanketta vastustettiin rajustikin, mutta sieltä alus kúitenkin Porin edustalle lipuu, varsinainen merihirviö, ja ihan lupien kanssa.
Samoja aikoja, niin ikään merestä, löytyy ruumis vailla silmiä. Kalat eivät ole tuhojaan ehtineet tehdä, ei, murhaaja on ensin ampunut uhrinsa, ja sen jälkeen kaivertanut häneltä silmät irti. Toivottavasti tässä järjestyksessä, tuumivat tutkimuksen harteilleen saaneet poliisit.
Silmät ovat siis kaiken avain, mutta muutoin palapelin palaset tuntuvat karkailevan käsistä. Jälleen Labyrintti -sarjan aiemmista osista tutut poliisit joutuvat turvautumaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan (ihanan) Janne Rautakorven apuun. Rikkinäinen Rautakorpi on ehdottomasti sarjan sydän ja aivot, vaikka huomaan kiintyneeni (melkein) koko kaartiin. Hän puolestaan haluaa työparikseen viimeisen kuviteltavissa olevan henkilön. Greenpeace-aktivisti Venla toki tietää aiheesta yhtä ja toista, onhan hän omistanut asialle koko elämänsä. Mutta suostuuko median tunnetuksi tekemä, venäläisestä vankilasta vapautunut Venla avustamaan "vastapuolta"?
Äkkiä hän tajusi olevansa niin yksin kuin ihminen vain voi olla. Hän seisoi sillalla sumun keskellä vapaana, mutta silti hän tunsi olevansa enemmän vanki kuin koskaan Murmanskissa. Vankila oli hän, hän oli muurit.
Sarja vilauttelee tutkijoiden elämiä niin realistisen tuntoisesti, että lukiessa jouduin taas muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Salaisuuksien verhoa raotetaan sopivissa määrin, jättäen kuitenkin sijaa seuraavalle osalle. Ihmismieli, tuo trillereiden varsinainen lähde...
Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos? Lukiessa sain useita mielleyhtymiä suuresti rakastamaani kirjailijaan, itseensä Henning Mankelliin. Ja loppuratkaisu, ah, kuinka maltan odottaa... Seuravaa osa tulee taatusti lyömään edeltäjänsä laudalta!
Jokainen hetki, jokainen hengitetty minuutti oli elämää.
***
Kirjan ovat lukeneet ainakin Luetut.net, Amma, Jonna, Kirjan vuoksi, Elegia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥