 |
| Trois jours et une vie 2016, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 270s. |
Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.
Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...
Niinpä niin Antoine. Vain hetken herpaantuminen, täysin inhimillistähän sellainen on, äkillinen hermostuminen naapurin nuorempaan poikaan. Kuka tällaiselta voisi välttyä? Mutta kiukkukohtauksella on seuraukset, joita Antoine tulee kantamaan elämänsä jokaisena hetkenä. Pieni Rémin kuolee. Antoine saa piilotettua ruumiin, eikä hämmästyttävää kyllä, jää kiinni. Silti hänen rangaistuksensa on ehkä vankilaa pahempi; vain kaksitoistavuotias poika joutuu elämään raastavassa pelossa, syyllisyyden alla, joka saisi aikuisenkin menettämään mielenterveytensä.
Eletään vuotta 1999. Nuupahtanut pikkukylä Ranskassa ravistellaan hereille horroksesta juuri ennen joulun pyhiä. Kuusivuotias Rémin on kadonnut! Koko kylän väki osallistuu naapurin pojan etsintöihin sillä tottahan tuollaisessa Beauvalin kaltaisessa paikassa kaikki tuntevat toisensa. Mahdollisesti liiankin hyvin.
Ja sitten, kuin kostona hirvittävästä valheesta, lankeaa maahan pahin myrsky miesmuistiin. Se repii, riuhtoo, raatelee, vesimassat valtaavat kadut, katot irtoilevat...
Antoine ja hänen äitinsä eivät voineet lähteä huoneistaan, sillä alakerrassa oli metri vettä. Katot tihkuivat joka puolelta, kaikki vuodevaatteet olivat märkiä, kosteutta ei päässyt pakoon mihinkään. Alkoi tulla kylmä. He olivat vankeina omassa kodissaan ilman sähköä ja puhelinta kuin pelastusta odottavat henkiin jääneet.
Pierre Lemaitren Alex -sarja on yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Ei ihme, että hän onkin Ransan suosituin jännärikirjailija. Silmukka tuo esiin uusia puolia pyörryttävän hyvin kirjoittavalta taiturilta. Saman psykologisen paineen voi aistia molemmissa tapauksissa, nyt vielä riipivämpänä kuin Alexissa. Sillä järkyttääkseen lukijaa tarinan ei tarvitse sisältää silpomista. Alexin suoraviivainen brutaalisuus saa haastajaksi jotain entistä pahempaa; lapsen ihan aiheellisen pelon kiinnijäämisestä, syyllisyydestä, häpeästä. Ja miten äitikään kestäisi jos tietäisi...
Hui hurja mikä teos! Silmukka antoi viimeisen kuoliniskun minua pitkään piinanneelle lukujumille, ja sain nauttia taas siitä tunteesta joka tulee, kun kirjailija osaa kunnolla viedä. Kiitos Lemaitre. Taidan rakastaa sinua.
Nuori poliisi ei mennyt heti autoonsa. Hän katseli mietteliäänä ihmisten määrätietoisia elkeitä. Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.
***
Silmukasta on postannut ainakin Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa/Arja.
Annika, sinä olet kestänyt Lemiatren muutkin dekkarit, mutta tämä oli minulle napakymppi eli tähän asti lukuvuoteni paras trilleri. Erittäin kiva kuulla, että sinäkin, paatunut dekkarien lukija:) pidpit tästä. Tätä lisää!
VastaaPoista<3
Paatuneen dekkaristin sydän suli nyt täysin... Lemaitre hallitsee näemmä genren kaikki tyylilajit ja vivahteet. Samaa mieltä, lisää Pierreä! Ja pitäisiköhän Näkemiin taivaissa vihdoin minunkin lukea :)
Poista<3
En ihmettele, että tämä aukaisi lukujumia. Minulle kävi niin, että kirja oli luettava yhdeltä istumalta, ei voinut jättää kesken. Ja hyvin kuvaat senkin, että tässä Lemaitren kirjassa ei tarvita mitään väkivaltatehokeinoja, kun yhden virheliikkeen seuraukset nävertävät psykologisesti syvältä. Tehokasta!
VastaaPoistaTuija, oi, en nopealla googlauksella postaustasi löytänyt (tai sitten olen umpisokea). Tulen stalkkaamaan :) Tehokasta todella tämän kaltainen, täysin koukuttava juonenkuljetus.
PoistaOlen myös Lemaitren lumoissa täysin, enkä edes lue paljon dekkareita. Mutta nämä ovat myös hienoja kirjoja. Ja äärettömän koukuttavimpia - en tiedä ketään muuta yhtä koukuttavaa kirjoittajaa.
VastaaPoistaSinäpä se sanoit Arja, minäkään en tähän hätään keksi yhtä koukuttavasti kirjoittavaa kirjailijaa :) Huimaa!
PoistaMainiota, että Lemaitre toimi myös jumin kuoloniskun antajana:) Hän on totisesti aivan omaa luokkaansa:
VastaaPoistapsykologisesti erittäin taitavaa ja hienoviritteistä lukijan havaintokykyä kutittelevaa ja pieniä yllätyksiä tarjoilevaa ykkösluokan kerrontaa.
Takkutukka, nyökyttelen täällä tekstillesi :) Lemaitrelta voi odottaa vain laatua, ja silti hän onnistuu positiivisesti yllättämään!
PoistaJUONIPALJASTUSVAROITUS!!
VastaaPoistaHei, minulle jotenkin tämä Lemaitre ei uponnut ollenkaan. Tuota loppuakaan en ymmärtänyt, oliko tämä Kovalski Antoinen isä? Ja jäikö Antoine kiinni poliiseille, ei ilmeisesti? Mikä se kello oli, minkä Antoine sai lopussa postista? Kirja oli mielestäni hieman sekava, liekkö johtunee siitä että kuuntelin sen äänikirjana.