 |
| 2012, 503s. Gummerus |
Kun puhelu oli päättynyt, Annie mietti pitäisikö hänen käydä varovasti herättelemässä Samia. Jostain syystä hänellä oli kuitenkin sellainen tunne, että hänen pitäisi antaa pojan levätä vielä vähän aikaa.
Camilla Läckbergin uusin teos alkaa siitä, kun Annie niminen hentoinen kaunotar puristaa autonrattia ja huomaa käsiensä olevan veressä. Mukana autossa on hänen pieni poikansa ja päämääränä heillä on pikkuinen saari, jonka Annie omistaa. Saareen kuuluu vain talo ja majakka. Saari ei ole mikä tahansa herttainen paikka, vaan tunnettu huhusta, jonka mukaan kuolleet eivät koskaan lähde sieltä.
Toisaalla Patrik ja Erika osallistuvat hautajaisiin, jossa Erikan siskon auto-onnettomuudessa kuollut vauva lasketaan maan lepoon. Annalla ei tosiaan mene hyvin, kun hän on onnistunut pääsemään irti väkivaltaisesta suhteesta, seuraavaksi kuolee oma lapsi. Perheväkivalta onkin lapsen menettämisen siivellä kirjan kattava teema. Rankkoja aiheita.
Kuten muissakin kirjailijan teoksissa, myös tässä vilisee päähenkilöitä välillä turhankin paljon. Minua asia ei häirinnyt, vaika yleensä jännäreissä henkilöpaljous tekee sekavan fiiliksen. Kaunis Camilla kirjoittaa kuitenkin sen verran hallitusti, että koin henkilömäärän paremminkin positiiviseksi asiaksi, ainakin ne toivat monenlaista perspektiiviä rajuun tarinaan. Ja kuten aina, vaikka aihe on synkkä, Läckbergin kerronnassa riittää huumorin pilkahduksia. Päähenkilöiden sympaattisuus nostattaa monet hymyt huulille.
Kuten muissa sarjan kirjoissa, tässäkin elää menneisyys nykyisyyden rinnalla. Pääsemme kurkistamaan miltä salaperäinen, mutta ihastuttava saari näytti 1800-luvulla. Sinne sijoittuva rinnakkaistarina on minusta traagisin, ja jostain syystä tuli aivan iholle.
Kirja jätti sellaisen fiiliksen, että meissä naisissa on uskomatonta rohkeutta ja leijonaemon puolustuskykyä kun kyse on omista lapsista. Äidinrakkaus on mielestäni Majakanvartijan kantava voima.
Teoksen kansi lupaa tämän olevan Läckbergin paras kirja ja yhdyn lauseeseen täydestä sydämestä. Upea, koskettava mutta myös hyvin raju lukuelämys.
"Minkälaista teillä on siellä saaressa? Yksinäistä ihan varmasti". Dagmar katsoi tutkivasti Emelietä ja Karlia, jotka istuivat jäykkänä rokokoosohvalla häntä vastapäätä.
Sinullahan näyttää olevan mukava blogi! :) Rupean siis seuraajaksi ja linkitän.^^
VastaaPoistaSaisipa luettua kaikki vanhat Läckbergit, ja saisi sitten tämän uusimman lainaan...
Hei Anki ja tervetuloa! Lisään sinut arpajaislistaan
VastaaPoistahttp://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/2012/07/rachelle-arpoo.html
Arvon siinä tämän Läckbergin uusimman :) Sarja kannattaa tosiaan lukea järjestyksessä, mutta kaikki nämä osat ovat niin hyviä, että en voi muuta kuin toivottaa ihania lukuhetkiä Camillan parissa ;)
Ps. tulen ehdottomasti vastavieraillulle blogiisi
Kiva, että löysit tästä parhaan Läckbergisi! Minulle tämä on kakkonen ja Merenneito se ikimuistoinen.
VastaaPoistaKirjan kansi on todellakin upea.
Leena, kansi on tosiaan ihana!! Vesi on minulle ehdottomasti omin elementti, joten lukunautintoa lisäsi meren tyrskyt.
VastaaPoistaMie odotan innolla, että pääsen uusimman Läckbergin pariin, kun se Merenneito loppui niin jännittävään vaiheeseen. Ja muutenkin tykkään Läckbergistä ja luin kevään aikana paria kirjaa lukuunottamatta hänen dekkarinsa. Kirjastolta tuli jo ilmoitus, että varaamani kirja on noudettavissa, mutta pitäis ensin saada loppuun Kafka rannalla, joka sekin on hieno kirja.
VastaaPoistaMinäkin muuten löysin tänne mainioon blogiisi ihan äskettäin ja liityin lukijaksesi.