 |
| 2012, 239s. Otava |
"Silloin kun pikkulapsikuvat oli otettu, Jens oli vielä ollut äidin ja isän maailmankaikkeuden keskus. Äiti kyllä käsitti minne se pieni koiranpentu oli lähtenyt. Se oli purrut itsensä vapaaksi ja juossut metsään kun perhe kasvoi ja meni rikki."
Anne Swärd on minulle uusi tuttavuus, mutta mm. anni M. :n arvio herätteli mielenkiintoani. Kesällä kerran on kirjailijan esikoinen ja Viimeiseen hengenvetoon hänen läpimurtoteoksensa. Helsingin Sanomat on povanneet viimeksi mainitusta kulttiteosta.
Voin hyvin kuvitella, että Swärd tästä vain kehittyy. Jo tämä nyt käsittelyssä oleva kirja loisti omalaatuista ja runollista kerrontaa, johon ihastuin aivan samantien. Välillä sitä tulee sellainen olo, että nyt luetaan jotain merkityksellistä ja kaunista. Monista kirjan lauseista olisi voinut kirjoittaa seinätaulun.
Tarina kertoo erään perheen elämästä, keskittyen kahteen kesäviikkoon, jolloin perheen äiti ja veli Jens matkustavat Kajn voittamalle matkalle Floridaan. Kotiin jää toinen veli Kristian, Jensin vaimo ja heidän kaksi tytärtään. Ja tietysti Kaj. Nimestään huolimatta hän on tyttö, joka ilmestyi taloon toppatakkiin käärittynä, muistoksi isän syrjähypystä. Siitä alkoi perheen alamäki, vai alkoiko se jo aiemmin?
Kirja kerityy auki kaikkein perheen jäsenten toimiessa vuorotellen kertojina. Lievästi sanottuna omituinen mutta sympaattinen Kaj on henkilöistä traagisin. Hän rakastaa yli kaiken velipuoltaan Kristiania ja miettii, miksi oma äiti aikoinaan hylkäsi. Jokaisella hajonneen perheen jäsenellä on sanansa sanottavana, ja kirjasta löytyy ulottuvuuksia niin paljon kuin lukijalla mielikuvitusta.
Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa se veteen. "Jos rakastat minua, hae se", hän sanoo, "äläkä tule ylös ennen kuin olet löytänyt sen."
Minua kiinnostaa tämä aivan kauheasti, mutta myös pelottaa... onko tämä mielestäsi voittopuolisesti raadollinen kirja, vai jääkö päällimmäiseksi mieleen kirjan kauneus?
VastaaPoistaElma, ei tämä minusta mitään raadollisuuksilla mässäilyä ollut. Enemmänkin päällimmäiseksi tunteeksi jäi surumielinen kauneus. Mietin vähän tuota sisko/veliteema, että mahtaako kirjailija vetää sen rivoksi, mutta onneksi ei.
VastaaPoistaAsiasta toiseen, sinä olet Noidan rippiä niin monissa eri yhteyksissä suositellut, että se odottaa minullakin nyt hyllyssä lukuvuoroa :)
Oho, en tiennyt että tämä onkin kirjailijan esikoinen ja melkein 10 vuotta sitten julkaistu! Löysin tämän kirpparilta hiljattain kolmella eurolla. Ristiriitaisin tuntein olen sitä hyllyssä (ja löytöä ennen kirjakaupassa) katsellut, mutta arviosi sai minut innostumaan!
VastaaPoistaAnni, hyvän kirjan löysit sillä hintaa :) Ihana, että innostuit arvioni perusteella. Tulen ehdottomasti lukemaan, mitä mieltä kirjasta olet!
VastaaPoistaMinä pidin tästä, joskin vielä enemmän jäi mieleeni Viimeiseen hengenvetoon, jota nimensä mukaisesti luin vuoroin henkeä pidätellen ja hengästyneenä.
VastaaPoistaTässä kirjassa on jotenkin kuuma, kesän paahde tulee iholle. Ei niinkään karmivaa ja päälle liimattua mässäilyä vaan pikemminkin kuin matalapaineessa, kun on ukkosta ilmassa, mutta vielä ei kuulu tai näy mitään.
Valkoinen kirahvi; mainio ja ehdottaman paikkaansa pitäävä tuo kuvauksesi tästä teoksesta. Kesä onkin parasta aikaa kirjan lukemiseen -yllättäen :) Talvipakkaset olisivat häirinneet pahasti tunnelmaan pääsemistä.
VastaaPoistaOnhan tässä taustalla rankka tarina, mutta teoksen sävy on silti toiveikas.