Karin Fossum; Minä näen pimeässä

2012, 223s. Johnny Kniga

"Ajattelen usein Mirandan äitiä. Hänen katseensa osuu silloin tällöin minuun, vaativana, aivan kuin kerjäläisen.

Vie pois kaikki tämä kurjuus, katse anelee.
Haluan toisen elämän.
Niin kai me kaikki."

Karin Fossumin Konrad Sejer -sarja on kuulunut suosikkeihini jo kauan ennen kuin bloggaamisen aloitin. Tai pidinhän minä silloinkin lukupäiväkirjaa somasti vihkoon. Jos murhamamma on vakiinnuttanut nimensä naisdekkaristien joukossa, sanottakoon Fossumia sitten vaikka trilleritädiksi. Hänen kirjoissaan on vahva psykologinen ote, ja juuri se tekee teoksista puistattavan pelottavia. Keskeistä ei ole mitä fyysisesti tapahtuu, vaan mitä tapahtuu murhaajan päässä.

Niin myös tässä kirjassa, jonka päähenkilö on tylsän näköinen,
periaattessa ihan mukava mieshenkilö, joka työskentelee vanhainkodissa ja viettää vapaa-aikaansa puistonpenkkiä kuluttaen. Puistossa hän tarkkailee muita kävijöitä ja ylipäätään elämää  nyrjähtäneen mielensä kautta. Lyhyen kirjan sivuilla ei paljoa henkilöitä ole, mutta itse tykästyin puistossa kävijöihin kaikkein eniten. Mirandan äiti on traaginen hahmo, joka polttaa ketjussa ja vahtii paksun meikin takaa kehitysvammaista tytärtään. Onko hän osansa valinnut? Entä jättiläismäinen tummaihoinen turvapaikan hakija, rakastunut nuoripari, herttainen virkkausta harrastava Ebba tai alkoholisti Arnfinn?

Kirjan päähenkilö ei ole missään nimessä mukava kaveri, jonka puolelle lukija automaattisesti asettuisi. Hän nipistelee ja tukistelee työssään vanhuksia, vetää lääkkeet ja ruuat alas vessanpöntöstä. Hänen elämänsä tragedia on läheisyyden ja rakkauden puute. Kunpa saisin naisen! huudahdus toistuu piinaavana kirjan sivuilla. Mitä nuo perustarpeiden puuttumiset meissä saavatkaan aikaan.

Vaikken juuri tuntenut Riktoria kohtaan sympatioita, luin kirjan ahmimalla. Jokin siinä koukutti ja tiukasti, vaikka vähän jäi sellainen fiilis, että Fossum kirjoitti tämän välipalaksi, kuten hyvin saman tapaisen teoksensa nimeltä Harriet Krohnin murha.