Majgull Axelsson; Kuparienkeli

Moderspassion 2011, suom. Jukka-Pekka Pajunen ja WSOY 2012, 455s.

Käy tuuli meren yllä
On pimeys rajaton
Ois kuvas kaunis kyllä
Jos ei olisi maalamaton.

Tove Jansson

Kuparienkeli on tarina tienvarsikuppilan omistajasta Minnasta. Minnan äiti on kuollut syöpään tytön ollessa vielä lapsi, ja Minna on päätynyt tätinsä Sallyn kasvatettavaksi. Sallylta hän on perinyt kuppilan, jonka yläkerrassa teini-ikäisen tyttärensä kanssa asustaa. Minnan elämää varjostaa isättömyys. Hän tietää kyllä kuka isi on, vieläpä julkisuuden henkilö, mutta isi ei tahdo tietää Minnasta. Juorut roikkuivat riippakivenä Minnan äidin ja isoäidin elämissä, nyt myös Minnan.Hetken toivoin, että näkisin Sofian ikkunassaan, että hän istuisi siellä ja seuraisi minua katseellaan, että hän kohottaisi käden tervehdykseen samalla kun minä kohotin omani, mutta niinhän ei tietenkään tapahtunut. Pois. Muualle. Veks. Tämän hokeman taakse kätkeytyy Minnan salaisuus. Hirvittävä, raastava salaisuus, joka pohjautuu valheeseen. Ainoastaan totuus on tekevä Minnankin vapaaksi.

Kuparienkeli on tarina Anettesta, joka työskentelee Minnan kuppilassa. Päällisin puolin hauras nainen kantaa sisällään mustaa katkeruutta. Mitä hänen tyttärelleen on tapahtunut? Naisen puolinainen elämä kiertyy aviomiehen alkoholismin ympärille, hän paapoo Sonnya kuin pientä lasta.
Hän näyttää heikolta, mutta hänen luurankonsa on titaanista. Hän on selviytyjä, hän pysyy hengissä, hän on synnynnäinen voittaja, vaikka asettuisikin mieluummin mestauspölkylle kuin myöntäisi sen.

Kuparienkeli on tarina myös Tyronesta, joka ei todellakaan paljoa juttele. Toimittaja Ritvasta, todellisesta niljakkeesta Henrikistä, sekä hänen vaimostaan Margueritesta. Entinen näyttelijä Marguerite pakenee syöksylaskun tavoin syvyyteen putoavaa elämäänsä alkoholiin. Lapsi on hänelläkin kipupiste, kadotettu yhteys poikaansa Antoniin. Mitä oikein on tapahtunut? Miksi poika ei puhu äidilleen, vaan asuu vähintäänkin epäilyttävän lahkon kommuunissa? On omituista, että sitä päivää ajatellessani näen itseni mustavalkoisen elokuvan roolihahmona, melko kauniin keski-ikäisen naisen joka kulkee ympäriinsä yhtä lailla kauniissa asunnossa lasi bordeaux´ta kuperrettujen käsien välissä kyyneleet valuen hitaasti poskillaan. Kaikki on ohi, hän sanoo itsekseen, mutta ainoastaan hänen ruumiinsa puhuu.

Kuparienkeli on tarina myrskystä, joka paiskaa nämä toisilleen suurimmaksi osaksi tuntemattomat ihmiset Minnan kuppilan suojiin. Hirvittävä sade piiskaa maata, tuuli rymisyttää ikkunalaseja, puut kaatuvat... Nämä hyvin inhimilliset ja uskottavat henkilöhahmot saavat myrskyn ansioista jokainen uuden elämän. Kuka minkäkinlaisen ja millä hinnalla.

Majgull Axelsson on kirjailija, jonka tuotoksia olen kirjastossa selaillut, mutta kotiin ei ole vielä yhtään kappaletta -tätä ennen- kantautunut. Olen hämmästynyt! Miten ihmeessä olenkin onnistunut väistelemään näin mahtavaa kirjailijaa! Jo se, että hän on ruotsalainen, olisi pitänyt riittää syyksi romaaneihin tutustua. Rajan takaa tulee niin mahtavia kirjailijoita! Axelssonin hittiteos, Huhtikuun noita, on maagisen realismin värittämä tarina sisaruksista. Myös tässä maagista realismia lähestyttiin melko maltillisin keinoin. Minnan näkemän kivuliaan ja katkeroituneen Kuparienkelin voi lukija mieltää monin tavoin. Kuvastaako enkeli Minnan yliminää/omaatuntoa? Vai onko enkeli kuitenkin heijastus Sofia-tyttärestä?

Kirjailijan teksti on sujuvaa ja paikoin hyvinkin pikkutarkkaa. Alkuun vähän nieleskelin hitaalle tahdille, mutta kun pääsin Axelssonin rytmiin, olin myytyä naista. Kerronta on aivan ihastuttavaa huumorintajun ja lämmön, mutta myös realistisen rosoisuuden ilmaisua. Kauniskantinen Kuparienkeli jäänee kummittelemaan pitkäksi aikaa mieleen. Vai käykö niin päin, että minä en aivan vielä tahdo lähteä Minnan kahvilasta, hyvästellä henkilöitä, jatkaa eteenpäin...

Kumpikaan meistä, et sinä enkä minä, ole kovin ihmeellisiä. Kumpikaan meistä ei tavoita sitä satumaista erinomaisuutta jota me teeskentelemme, mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei tavoita. Ei yksikään ihminen. Ainoat normaalit ihmiset ovat ne, joita me itse emme tunne. Meillä on kuitenkin kaiken kurjuutemme keskellä ollut paljon onnea. Olemme saaneet elää tässä maailmassa. Olemme jokaisena elämämme aamuna saaneet nähdä, kuinka aurinko nousee. Olemme saaneet synnyttää lapsen ja pitää sitä lähellämme. Lisäksi me olemme rakastaneet lastamme... Kaikista epäonnistumisistamme huolimatta.