Julie Kibler; Matkalla kotiin

Calling me home 2013, Suom. Riie Heikkilä, Gummerus Kustannus Oy 2013, 504s.

"Ainoa syy jonka takia milloinkaan toivoisin että olisit erilainen, Isabelle-neiti, hän sanoi korostaen tahallaan sanaa jota hän ei enää nykyisin vahingossakaan käyttänyt, "on se, että siinä tapauksessa voisimme tehdä kaiken julkisesti, kaikkien edessä, eikä meidän koskaan tarvitsisi pelätä että joku väärä ihminen näkee meidät. Muuten olet minusta täydellinen. Joka ainoa asia sinussa on täydellinen." Hän veti kätensä pois ja tönäisi minua hellästi kohti harjaa. Kun sain otteen siitä, en kyennyt muuta kuin seisomaan paikallani ja tuntemaan kuinka sydämeni väpätti vimmatusti – se oli kuin villi lintu, joka oli otettu vangiksi ja lukittu häkkiin, joka oli pienempi kuin sen siipien läpimitta.

Vaikka yhdysvaltalaisen Julie Kiblerin Matkalla kotiin romaani pitää sisällään reilut viisisataa sivua, kaavailin kirjaa välipalaksi. Heti kirjasta kuultuani oli selvää että tahdon sen johonkin väliin ottaa. Teoshan on nauttinut suurta blogisuosiota heti julkaisusta lähtien. Blogisauhuissa romaania on verrattu yhteen suosikkikirjoistani, Piikoihin. Savuista saattoi haistella myös, ettei Matkalla kotiin yllä aivan Piikojen tasolle, vaan on kerronnaltaan kepeämpää, enemmän kallellaan chikc litiin.

Ihastuin aikonani Kathryn Stockettin romaanin lempeään kerrontaan, sen syvälliseen sanomaan joka jätti haikunsa pitkäksi aikaa mieleen. Ja samantapaista aihetta kantaa tämä road trip -tyylinen paksukainen, jossa auton rattia pyörittää Dorrie niminen kampaaja. Kyydissä istuu Isabelle McAllister, korkeaan ikään ehtinyt nainen, joka pitää mustaa Dorrieta kuin omana tyttärenään. Siksi hän onkin ottanut Dorrien henkiseksi tuekseen matkalle kohti hautajaisia. Pikku hiljaa, kilometrien kertyessä ja pyörien niellessä asfalttia Isabelle ryhtyy kertomaan tarinaa kahdesta nuoresta rakastavaisesta. Toinen on Isabelle itse, toinen perheen taloudenhoitajan tummaihoinen Robert poika. Robert, jota rajoittavat mm. tällaiset säännöt: NEEKERI, ÄLÄ ANNA AURINGON LASKEA YLLESI TÄÄLLÄ SHALERVILLESSÄ.

Robert yrittää vanhempana ja viisaampana jarrutella Isabellen intohimoisia tunteita ihan vain siitä syystä, että pelkää joutuvansa hirteen jos salainen suhde kantautuu vääriin korviin. Pahinta vastarintaa olisi odotettavissa Isabellen omasta perheestä. Hänen äitinsä kun on pahimman luokan päällepäsmäri, joka pitää tytärtään todella tiukassa siimassa. Väkivaltaiset hulttioveljet saavat mellastaa mielensä mukaan mutta tyttären kunniaa on varjeltava - vaikka väkisin. Eletäänhän Kentuckyssä vuonna 1939 ja mustien asema on raivostuttavan huono. (Uhka)rohkea Isabelle ei kuitenkaan piittaa säännöistä vaan keksii keinot tavata komeaa Robertia. Ja kun nuorten rakkaus lehahtaa kunnolla liekkeihin, tällainen epäromantikkokin jännittää sydän syrjällään tuhoon tuomitun suhteen puolesta...

Moni kanssabloggaaja kertoo tuskastuneensa Isabellen itsekkyyteen ja naiiviuteen. Ennakkopeloista huolimatta huomasin ymmärtäväni lyhyt pinnaista tyttöä, joka pitää päänsä ahdistavissakin olosuhteissa. Olin itse pitkälti samanlainen höyrypää tuossa iässä. Ja teini-ikäisen rakkaus on ehdottoman sokeaa... Alusta alkaen toki on selvää, ettei rakkaustarina tule päättymään hyvin mutta silti uskalsin toivoa.

Entäs sitten toinen päähenkilöistä? Dorriellakin on oma risti kannettavanaan. Hän epäilee poikansa tyttöystävän omituisen käytöksen perusteella, että nuori pari odottaa vauvaa. Epäillä kannattaakin, eikä Dorrien ongelmat vielä tähän rajoitu. Mitä pidemmälle Isabelle tarinassaan pääsee, sitä tarkemmin Dorrie alkaa peilalta kertomusta vasten omaa elämäntilannetta. Matkan varrella persoonallinen kaksikko kohtaa ikivanhoja ongelmia ja kerää ihmisten katseita. Vielä 2000-luvullakin valkoisen ja tumman naisen ystävyydelle riittää hämmästelijöitä.

Matkalla kotiin ei ole kirjallisuuden ilotulitusta eikä juoneltaan hämmästyttävän omaperäinen. Se on kuitenkin aivan nappivalinta kevyempää lukuromaania etsivälle. Kirja ei ole missään nimessä sieluton, vaan se onnistuu sekä koskettamaan että koukuttamaan. Vaikka kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo miltei viikko, surumielinen tarina nousi nyt elävästi mieleen sitaatteja etsiessäni. Pidin yllättävissä määrin. Myönnän ettei romaani minustakaan Piikojen tasolle ylettänyt, mutta paljosta ei jäänyt kiinni!

Matkalla kotiin on lukenut esimerkiksi Jenni . Ammalta ja Katjalta taas löydätte lisää linkkejä vastaaviin postauksiin.



Ps. Pyydän anteeksi tönkköä tekstiä, olen aivan naatti pääsiäisreissun jäljiltä...