Elias Koskimies; Ihmepoika

Gummerus 2014, 191s.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

Ihmepoika on kerrassaan ihmeellinen helmi! Se ottaa kainaloon, taluttaa sinne missä päälle sataa glitterpölyä hiuslakan seassa, tuoksuu hämmennys ja etsintä. Se on suloisesti pihalla, viiltävän terävästi läsnä. Aivan kuten useimmat meistä, ellemme me kaikki, tuossa iässä.

14-vuotias, 145-senttinen poika, joka omaa vielä ison pään, on tarinan tähti. Hän todella on tähti, aivan kuten ihailemansa Madonna, vaikkei Pohjanmaan valtaväestö osaakaan arvostaa. Pitäisi olla kuten muut pojat. Pelata pesistä, dokata, olla äijä. Mutta teoksemme poika on niin herkkä! Hän, joka suorittaa omaa olemassaoloaan siivoamalla, olemalla kiltti. Hän jolla on ystäviä, ainakin kylän kova tyttö Sutu. Mutta pojan sisimmässä asuu kaipaus olla jotain enemmän. Olla megatähti. Olla palvottu ja kaunis. Niin, olla tyttö.

Loneliness
täyttää mustan sydämeni.
Se itkee.
Kukaan ei näe.

Toivoin äidin lukevan tekstin, jotta hän ymmärtäisi, että olimme samanlaisia. Mutta hän ei lukenut sitä. Tai jos luki, niin ainakaan hän ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän löysi huonettani siivotessaan barbienuken, jota olin salaa hoivannut lapsesta asti.


Teoksen alussa isä sairastuu vakavasti, ja perhesuhteet keikahtavat päälaelleen. Päsmäröivästä äidistä murtuu nainen, joka jää yksin huolehtimaan suuresta perheestä. Veljet ottavat yhä enemmän hajurakoa päähenkilöön, joka alkaa vaikuttaa muiden silmissä aina vain kummallisemmalta. Ja lopulta, niin, lopulta lähtevät myös ystävät.

Olen puolueellinen postaamaan Elias Koskimiehen kirjasta, myönnetäköön! Tapasin hurmaavan, sädehtivän Eliaksen Kirjamessuilla, juuri edellisenä päivänä Ihmepojan lukeneena, eli sopivan innostuneissa fiiliksissä. Koskimies on niin sympaattinen! Hän kertoi romaanin olevan omaelämänkerrallinen kasvukertomus, ja vaikken itse olekaan ollut poika (yllätys!), koin voivani uida teoksen päähenkilön nahkoihin. Minäkin olin, eri tavalla tosin, erilainen, normia herkempi nuori, pienellä junttipaikkakunnalla. Ja sain kieltämättä pahempaa palautetta kuin teoksemme Ihmepoika.


"Ootsää kyllä ihime tappaus. Oikia ihimepoika." (isä)

Niin me kaikki. Omalla tavallamme ainutlaatuisia. Suuria ihmeitä!


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Kirjojen keskellä
Erja
Krista
Katri
Rouva Huu
Pihi nainen
Kirjasähkökäyrä