Håkan Nesser; Carmine Streetin sokeat

Maskarna på Carmine Street 2009, suom. Aleksi Milanoff ja Tammi 2016, 292s.

Sarah oli onnellinen lapsi. Uskallan väittää niin, ja samaan aikaan kun kirjoitan tämän, ikkunaan pöytäni yläpuolelle tömähtää jotakin - lintu tai pallokentältä karannut pallo, vaikea sanoa, mitään jälkeä ei näy - kohotan katseeni ja lasken sen taas; tuijotan neljän sanan lausetta, jonka äsken muotoilin, ja kavahdan valitsemaani aikamuotoa ja sitä miten automaattisesti käytin sitä.
Sarah oli onnellinen lapsi.


Håkan Nesser, sinä monen rakkaan lukijakollegani ylistämä ruotsalainen kirjailija, joka aiemmin olet ikään kuin luisunut käsistäni. Eipä sillä, että olisin aiemmin yrittänyt teoksiisi tutustuakaan. Ja kun Carmine Streetin sokeat alkoi vilahdella yhä useammin blogeissa suoran suitsutuksen saattelemana, en voinut enää kaunisnimiseen uutuusromaanisi olla tarttumatta.

Niinhän siinä sitten kävi, että se oli ainakin minun osaltani, rakkautta ensisilmäyksellä. Melankolisen rauhallisesti, ja ah niin viisaasti kerrot tarinan syvältäviiltävästä surusta. Kivusta, jota ei räiskitä silmille, vaan joka matelee rivien väleissä niin pakahduttavana, kuin se vain voi lapsensa kadottaneella isällä ilmetä.

Kyllä, katoamistapaus meillä taas tässä, mutta siinä missä aiemmin äimistelemäni Kadonneet hiipui epävarmuuden sokkeloihin, osaa Nesser tuoda tarinansa tuoreesti. Kirja ei pidä sisällään yhtään sanaa, jota ei olisi tarkoin harkittu. Lähes runollinen Carmine Streetin sokea kosiskelee onnistuneesti myös maagista realismia.


Sillä vaikka hiljaisuus voi olla merkki yhteisymmärryksestä, se voi kätkeä sisäänsä muutakin. Esimerkiksi vastakohtansa, ja siirtyminen rajan toiselle puolelle voi tapahtua niin hienovaraisesti, että sitä ei ehdi tajuta ennen kuin on jo liian myöhäistä ja huomaa yhtäkkiä olevansa vihollismaalla.


Avioliittoromaaninakin kirjan voi lukea, mikä suhteen riipisi rikki pahemmin kuin oman tyttären katoaminen, varsinkin kun vain toinen vanhemmista oli tapausta ikkunasta todistamassa. Erik Steinbeck, kirjailija ja tarinankertoja. Neljävuotiaana kadonneen Sarahin isä.

Taiteilijavaimo Winnie käsittelee suruaan maalaamisen ja vaikenemisen kautta. Lisäksi hän uskoo vakaasti Sarahin olevan elossa. Mikä on se hirvittävä salaisuus, jota Winnie kantaa mukanaan?

Lukujuhlaa, toteaa takakannessa Gefle Dagblad ja näihin sanoihin yhdyn minäkin. Myönnän myös hakeneeni heti kirjastosta lisää Nesseriä...



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.


***

Ja täällä ne lupaamani muut blogiarviot; Leena Lumi, Krista, Susa, Anneli, Mummo matkalla.