Caroline Eriksson; Kadonneet

De försvunna 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom 2016, 235s.

Ajan hiekkatietä ohi kesämökkien, hyvin samannäköisten kuin se, jolta juuri lähdin. Ne seisovat tyhjinä tien molemmin puolin. Niiden edessä ei ole autoja. Missään ei näy ristin sielua. Tässä elämän puuttumisessa, autiossa, hylätyssä mökkialueessa, on jotakin luonnotonta. Tuntuu epätodelliselta. Minut valtaa karmiva tunne, että olen kuolleiden valtakunnassa.


Kuulostaako Kadonneet kirjan nimenä jotenkin... tutulta? Ehkä jopa puhkikulutetulta? En edes muista montako tämän nimistä, tai tällä variaatiolla varustettua romaania olen lukenut. Optimistisena (?) ihmisenä ajattelin, että kun kirjailijalla on ollut "munaa" tehdä näin tyypillinen nimivalinta, on hänellä uniikki tarina kerrottavanaan.

Takakannen teksti vaikutti kyllä jokseenkin käytetyltä; pieni perhe matkustaa salamyhkäistä menneisyyttä kantavalle järvelle, menevät saareen. Ja kah, kun päähenkilömme Greta lähtee Alexia ja heidän tytärtään, Smillaa etsimään, ovat mokomat hävinneet kuin maan nielemänä.


Hoipun eteenpäin ja etsin katseellani maasta ja puista. Jalkani liikkuvat yhä nopeammin, ja liikkeeni muuttuvat yhä nykivämmiksi. Harhailen päämäärättömästi, en enää tiedä, mistä tulen tai minne menen. Olen niin hädissäni, että suuntavaistoni on sekaisin. Missään ei näy pienintäkään jälkeä ihmisistä. Kurkustani purkautuu nyyhkäisy. Smilla.


Mutta mitä tekee Greta? Hän ei hälytä etsintäpartiota paikalle, vaan palaa perheen mökille haahuilemaan jonnekin psykoosin ja epätoivon välimaastoon. Totuus ja harha kietoutuvat yhteen niin sekavaksi vyyhdiksi, ettei lukijakaan lopulta tiedä, ketkä henkilöt ovat todellisia, ketkä eivät.


Myönnetään. Psykologisilla trillereillä on aina tietty kaava, tietyt harhautuskeinot, joita kirjailija käyttää, ja vain rajallisia mahdollisuuksia, mikäli realismissa pysymme, tarina lopettaa. Ruotsalainen Caroline Eriksson ei nyt tällä kertaa kultasuoneen osunut, mutta uskon hänen mahdollisuuksiinsa tulevaisuudessa. Jottei ihan murahteluksi menisi, peukutetaan Erikssonin kykyä loihtia seittimäisen epätodellinen tunnelma. Ja järvi tarinassa, kaunista!


Sitä joko luovuttaa tai antaa samalla mitalla takaisin. Minä olen äitini tytär. Luoja minua auttakoon, mutta se minä tosiaan olen. Tiedän sen nyt.

***

Kirjasta ovat bloganneet myös Ulla ja Luetut.net.