Håkan Nesser; Yksinäiset

De Ensamma 2010, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2010, 529s.

Varpunen täällä. On sunnuntai-iltapäivä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pitempään, ja vajoamisen tunnetta. Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämään sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn.


Kaksi kuolonuhria, paikassa jota kutsutaan, syystäkin, surmankallioksi. Toinen heistä, Maria, Varpunen, menehtyi 60-luvulla. Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin, samasta paikasta löytyy kuollut mies. Marian silloinen rakastettu ja avopuoliso.

Kauniskasvoisen parin ympärillä huokui aikoinaan mystinen ilmapiiri. Molemmat erottautuivat omaperäisten, jopa hulluutta hipovien luonteidensa takia ystäväpiiristä, jota Marian isoveli hallitsi. Täydellinen Tomas kauniin vaimonsa, Gunillan kanssa. Teologiaa opiskeleva, hiukan väritön Rickard. Anna, joka verhoutui puhumattomuuteen.

Vuodesta toiseen ystäväpiiri kokoontui ruuan ja juoman merkeissä, kunnes eräänä syyssunnuntaina, eräällä sieniretkellä Maria putoaa...


Ennen hän heräsi aina aikaisin, nousi sängystä, jos ei nyt hypähtäen niin ainakin kevyesti ja uudesta päivästä iloiten. Jotenkin odottaen. Mitä uusi päivä nyt toisi, sitä hän ei oikein tiennyt, mutta ei ainakaan samaa kuin ennen. Täytyi pysytellä valppaana, olisi virhe rentoutua ja kuvitella että elämä oli katettu ateria, ei muuta kuin nauttimaan. Naiivia tyhmyyttä.


Minulle vielä ennestään tuntematon Gunnar Barbarotti, yhdessä Eva Backmanin kanssa, saavat selvitettävikseen mitä tuolla sieniretkellä oikein tapahtui. Millaisia naamioita nämä ihmiset kantoivat, kantavat yhä. Millaista taakkaa. Oliko kyse itsemurhasta, tapaturmasta, vaiko peräti murhasta. Entä miksi Marian nuoruudenrakastettu kuolee nyt, vuosikymmenten päästä.


Luettuani ruotsalaisen Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat, olin jokseenkin täpinöissäni. Totta kai Barbarotti-sarja olisi kannattanut startata ensimmäisestä osasta mutta... Leena Lumi kehui sarjan neljättä osaa, Yksinäisiä niin vuolaasti, että tässä kävi nyt näin. (Ei ole aivan ensimmäinen kerta tämä tällainen). Joka tapauksessa nyt minun on aivan pakko lukea sarjan jokainen osa, päästä sisään varsin miellyttävän oloisen Barbarottin elämään, niin tarkasti kuin mahdollista. Millainen dekkarisarja! Nesserin ollessa kyseessä genrerajat saavat rauhassa hämärtyä.

Yksinäiset on mahdollista lukea omana, itsenäisenä tarinana. Sen voi lukea jännärinälkään, mutta myös silloin, kun kaipaa psykologisesti viiltävän tarkkanäköistä kaunokirjallisuutta. Väkivaltaakaan ei tarvitse pelätä, sillä näissä ei, oman vielä suppean kokemukseni mukaan, mässäillä. Näissä mennään inhmillisyyden ytimiin jotenkin äärimmäisen sympaattisella tavalla.

Suosittelen!



Jotkut ihmiset eivät osaa riisua kenkiään kun ne käyvät pieniksi, niin vain on.