Pierre Lemaitre Iréne ja Camille

Travail soigné 2006, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 392s.

"Todellisen elämän rikokset eivät sittenkään taida olla yhtä hienosti sommiteltuja kuin romaaneissa."
Ehkä eivät, Camille ajatteli.


Muistatteko vuosi sitten ilmestyneen Alexin? Tytön häkissä? Vain kolmetoistavuotiaan kokoisen ylikomisarion, Camille Verhoevenin? Nyt sarja on suomennettu kokonaisuudessaan, huraa, joskin nurinkurisessa järjestyksessä. Camille päättää trilogian, ja spoilaa Irénen, joten lukekaa se viimeiseksi.


Astuttuaan peremmälle hän kohtasi näyn, jota hän ei olisi voinut kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan: irti leikattuja sormia, lammikoittain hyytynyttä verta ja kaiken yllä ulosteiden, kuivuneen veren ja silvottujen sisälmysten löyhkä. Hänen mieleensä tulivat välittömästi Goyan Saturnus syö poikansa -maalauksen mielipuoliset kasvot ja muljottavat silmät, verenpunaisena ammottava suu ja hulluus, täydellinen hulluus.


Voi kyllä, Iréne on raaka teos. Se sisältää brutaaleja kohtauksia, suoranaista hulluutta. Vastapainona juonelle tekstistä huokuu sanoinkuvaamaton herkkyys. Voisiko sanoa, jopa kauneus. Sillä Iréne on rakkaustarina. Rakkaustarina, jonka lopun Alexin lukeneet jo tietävät.

Camille kumppaneineen joutuu järisyttäviä raakuuksia harrastavan sarjamurhaajan jäljille, joka poimii kohtauksensa rikoskirjallisuudesta. Ilmi tullut paloittelumurha on vain jäävuoren huippu. Murhaajan kynä on terävä, tämän saavat tutkijamme havaita, mutta veitsi vielä terävämpi. Tulevaa loppuhuipennusta ei osaisi ennakoida edes älystään tunnettu Camille...

Rikoskirjallisuusteema yhdistettynä isän huoleen puolisostaan ja tulevasta lapsestaan, kuljettaa tarinaa syvemmälle, kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Kirjan päätyttyä itkin.


Niin kuin palapelissä, joka saavuttaa täydellisen muotonsa vasta kun kaikki palaset ovat paikoillaan, jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä kokonaisuudessa.

Sacrifices 2012, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 336s.

Näytelmä on vasta alkanut.
Ja kulissit maalataan kohta punaisiksi.


Miten päättyy ranskalaisen kirjailijan, Pierre Lemaitren Camille -sarja? Lemaitren, josta on tulossa hurjaa vauhtia tulla yksi lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä edessä uhkaa sanattomuus. Hänen ironiansa, hänen Camillensa. Verhoeven, johon voi suhtautua vain myötätunnon värittämällä rakkaudella.


Ihmisluonto on sellainen, että onnettomuuden sattuessa kaikki kynnelle kykenevät tungeksivat aitiopaikoille. Niin kauan kuin yksikin vilkkuva hälytysvalo tai viimeiset veriroiskeiden rippeet ovat näköpiirissä, katsomossa on takuuvarmasti joku. Ja tällä kertaa yleisöä on paljon. Ajatella, haulikonlaukausten säestyksellä tehty ryöstö keskellä Pariisia. Paraskin huvipuisto kalpenee sen rinnalla.


Champs-Elyséesin koruliikkeessä tapahtuu koko Pariisia liikuttava ryöstö. Eräs sivullinen, Anne Forestier -niminen nainen murjotaan muodottomaksi. Camille vaatii jutun, vain hiukan vilppiä käyttäen, itselleen, Anne kun sattuu olevan hänen rakkaansa. Ja hän on vaarassa, edelleen. Vaarassa on myös Camillen koko ura, koska nyt miehen on selvitettävä aina vain sekavammaksi muotoutuva tapaus aivan yksinään.

Ja niinhän siinä kävi, että päätösosaa loppuun lukiessa jouduin taas kyynelehtimään. Lemaitre ei anna armon hitustakaan, mutta hän selkeästi välittää. Hän on kuin Camille itse; äärettömän viisas, äärettömän taitava. Maailmalla Lemaitre-kuume kasvaa. Samaa toivon sarjalle blogistaniassa.


***

Camillen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Arja ja MarikaOksa.