Ina Westman; Syliin

Kosmos 2016, 208s.

Helvetin ruuhkavuodet, hän ajattelee. Katastrofivuodet nämä ovat, katastrofi.


Luin runsaasti tämän kaltaista äitikirjallisuutta poikieni ollessa pieniä. Tai pieniähän he ovat vielä, mutta eivät aivan pienen pieniä, koska osaavat jo itse nälän yllättäessä tehdä voileipänsä. Ina Westmanin esikoisteosta vastaavaan episodiromaaniin en ole kuitenkaan aiemmin törmännyt.

Syliin on niin kovin kaunis, totuudellinen, raateleva, että se palauttaa liiankin elävästi mieleen hapantuneen maidon tuoksuiset puklurätit, lähes psykoottisen väsymyksen, hädän, kauhun vastuusta. Mitä ihmettä tuli tehtyä? Miten tuollainen pieni rääpäle on voitu uskoa tällaisten amatöörien käsiin?

Ja se muistuttaa tietenkin rakkaudesta, puhtaasta ja rajusta.


Rakkaus on päättymätöntä. silloinkin kun hän luulee, että nyt se loppuu, nyt hän ei enää jaksa ei halua, vielä senkin jälkeen hän lähtee tikittämään heti kun joku vain itkee, aivastaa, oksentaa tai kaatuu riittävästi. Sekunnin murto-osassa hän täyttyy huolesta ja rakkaudesta, raivokkaasta toimintatarmosta eikä hän voi itselleen mitään: hänet on tuomittu rakastamaan ja täyttämään näiden ihmisten pyynnöt tästä ikuisuuteen, loppumattomiin kunnes hän kuolee.


Vaikka Westmanin kirja etenee pätkittäin, näkökulmista tai ajankulusta piittaamatta, löytyy sen ydin osasto neljästäkymmenestäkahdesta, jossa erilaisista raskauteen liittyvistä ongelmista kärsivät odottajat viettävät pitkiäkin aikoja. Kuten tarinamme Iida. Vauvat meinaavat  syntyä liian aikaisin, joka ikisessä raskaudessa. Osa naisista palaa näyttämään pikkuruista kääröään onnellisina voitetusta uhkasta. Osa naisista katoaa hiljaisuuteen, ehkä kotiin, ehkä synnyttämään elävä vauva. Tai kuollut.


Sofian varjo on mun sylissä koko ajan. Tunnen sen tiheän hengityksen ja sen pienen sydämen lyönnit. Mutta mun syli on aina ihan tyhjä. Siinä ei ole ketään enkä tiedä miten ja milloin se tapahtu ja minne mun vauva on viety.


Syliin on teos monenlaisista äideistä ja perheistä, yhdistävänä tekijänä se tosiasia, että kaikki ei välttämättä mene oppikirjojen mukaisesti. Äitiydessä, elämässä ylipäätään. Ja ennemmin kuin huomaammekaan, lapset ovat kasvaneet isoiksi, ruuhkavuodet ovat ohitse. Sitä kultaa kalliimpaa omaa aikaa, josta pikkulapsivuosina oli valmis maksamaan mitä tahansa, onkin yllin kyllin.

Aivan loistavan kipeää kerronta, Ina Westman! Minä kiitän yhdestä kesän puhuttelevimmasta lukuelämyksestä.


Kunnes kuolema meidät erottaa, hän ajattelee, sellaista on hänen rakkautensa, voittamatonta, usein uuvuttavaa, aina ehdotonta.


***

Linkkejä muihin arvosteluihin löydät täältä.