Kim van Alkemade; Lapsi nro 8

Orpan #8 2015, suom. Päivi Paju, HarperCollinsNordic 2016, 416s. 

En ollut aiemmin tajunnut, millaisia etuja meidän varakkaat lahjoittajamme olivat meille mahdollistaneet: meidän hampaamme oiottiin, meidän terveydestämme pidettiin huolta, meidän vaatteemme pestiin, meidän koulutuksemme turvattiin, meidän vatsamme täytettiin. Mutta tarkoittiko se sitä, että heillä oli oikeus tehdä kokeita meille, niin kuin tohtori Solomon oli tehnyt minulle?


Kaikki alkaa ihan tavanomaisen lapsiperheen aamusta. Äiti Visha hyörii kotihommissaan, isoveli Sam lähtee kouluun. Rachel, pieni marakatti välttää vaivoin äitinsä pelkäämän raivokohtauksen, ja ryhtyy puuhailemaan nappien parissa. On vuosi 1919. On vuosi, jolloin Rachelin ja Samin elämä muuttuu peruuttamattomasti. Äiti ja tytär päättävät viedä isukilta unohtuneen eväspaketin hänen työpaikalleen. Myöhemmin, samana päivänä, lapset jäävät orvoiksi.

Rachel, tuo pieni urhea nelivuotias viedään newyorkilaiseen orpokotiin. Lääketieteen julmia ihmiskokeita eivät harrastaneet vain saksalaiset. Sitä tapahtui myös "rapakon takana", tässä(kin) tapauksessa kärsimään joutuivat kaikkein viattomimmat. Kaunis naislääkäri, josta Rachel toivoo jonkinlaista äitihahmoa, pitää tyttöä koekaniininaan, onhan hän päässyt jo tähän saakka, sukupuolestaan huolimatta, eikä tohtori Solomonin kunnianhimolla ole mitään rajoja...

Vuosia myöhemmin, lapsuudessaan koettujen kipujen seurauksia kantavan Rachelin työskennellessä sairaanhoitajana, asetelma pyörähtääkin päinvastaiseksi. Yhtäkkiä potilas kuolee, ja hänen tilalleen tuodaan nuoren naisen vanha piinaaja, Mildred Solomon. Valta on nyt Rachelin.


Olin katkera siitä, että morfiini toi hänelle rauhan, sitten harmittelin sitä, ettei ruiskussa ollut riittävästi lääkettä, jotta hän heittäisi veivinsä. Kostonhimoiset ajatukset kauhistuttivat minua. Kuka minä oikein olin, millainen minusta oli tulossa?



Voihan kettu. Olen kyllä lukenut ylistäviä arvioita teoksesta mm. Leena Lumilta, mutta ihan tällaista lukuelämystä en odottanut! Kuvittelin tarinan pyörivän tiiviimmin sairaalassa. Ajattelin, että tässä on taas yksi tositapahtumiin löyhästi pohjautuva kirja, jotenkin teoreettisempi, karumpi. Mutta Lapsi nro 8 on mitä kaunein lukuromaani. Se piirtää kuvan itseään ja naiseuttaan etsivästä Rachelista, kulkee hänen mukanaan tytön elämän ihmeellisissä käänteissä. Ja rakkaus; hän josta ei voi julkisesti puhua, hän, jonka kanssa Rachel jakaa kotinsa, hän, joka tuo naisen elämään pysyvän valon...

Tietysti amerikkalaisen kirjailijan, Kim van Alkemaden teos on jäätävää luettavaa ihmiskokeiden osalta. Pienet lapsi parat! Mutta romaani on myös syvästi pohdiskeleva teos anteeksiantamuksesta, menneisyydestä irtipäästämisestä, tässä hetkessä elämisestä.

Olen syvästi vaikuttunut.



"Miksi heidät pannaan kärsimään? Tohtori Hess voi jo nähdä, mitä tapahtuu, kun lapset eivät saa lainkaan sitrushedelmiä. Miksi sitä jatketaan edelleen?"
"Sen he juuri haluavat selvittää - kuinka paljon on riittävästi, kuinka paljon on liikaa. Se koituu kaikkien lapsien hyväksi."
"Ei tämän lapsen."


***


Muita kirjaan liittyviä postauksia löytyy Googlesta.