maanantaina, huhtikuuta 16, 2018

Laura Manninen; Kaikki anteeksi



WSOY 2018, 321s.



Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja minä halusin uskoa. Miksi piti ilmetä jotain näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen.


Pian nelikymppinen Laura tunnetaan ystäväpiireissä ikisinkkuna. Hän elää viehättävässä puutalossa Helsingissä, elämä on oikeastaan aika mukavaa vaikka mies siihen toki mahtuisi. Laura kantaa syyllisyyttä epäonnistuneista ihmissuhteistaan, oliko vika hänessä, hänen vaateliaisuudessaan? Mutta mitä niistä, nyt Laura on kohdannut Mikon jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Poikamainen olemus, aseistariisuva hymy. Mikolla on ennestään kolme lasta, Mikolla on omakotitalo Seinäjoella, ja hän haluaa Lauran elämäänsä. Tällä kertaa Laura aikoo onnistua!

Asiat kulkevat omalla painollaan ja se paino vie valon nopeudella kohti kohti yhteistä tulevaisuutta. Pian siitä tulee kauhun tasapainoa.


Se muutti koivuparketin lasiksi, joka helkkyi ja notkui askelten alla, ja lapset ja minä hiivimme varpaisillamme. Pintaan voisi revetä railo, kaikki rasahtaa teräviksi säpäleiksi, jäiset perhosensiivet kolahtaa yhteen jossakin ja kirous pudota jälleen yllemme.



Kaikki anteeksi on yksi rankimmista lukemistani romaaneista. Ja kuten tiedätte, olen kallellani psykologisiin trillereihin, jännäreihin, laidasta laitaan. Tottahan nekin voivat olla totta. Perheväkivalta on kuitenkin sarjamurhaajia melkoisesti yleisempi ilmiö. Se on niin yleistä, että me jokainen tunnemme, yleensä tietämättämme naisia, miehiä, joita kumppani lyö. Taikka mitätöi, halventaa, talloo häpeän vaatteen alle koko minuuden.


Häpeä roikkui takinliepeissäni. Sanoin että käväisin kahvilla, kotona oli tänään kahvi lopussa, nähdään kohta. En tiennyt mitä hän ajatteli enkä halunnutkaan. Valehteleminen puristi ja kutitti kuin liian kireä keinokuitutakki.


Kirja tuli lukiessa todellisemmaksi kuin ilma jota hengitin. Minä olin hukkumispisteessä, haroin epätoivoisesti kohti pintaa, räpiköin muistojen meressä saadakseni jalkani jälleen turvalliselle maaperälle. Miten voi lähteä jos rakastaa? Miten voi lähteä vaikka ehdottomasti pitäisi, kun lapset jäävät tuon hirviöksi muuttuneen henkilön armoille? Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Kauniskielinen, toiveikas romaani kerryttää vaivihkaa ukkospilviä auvoisan romanssin ylle. Tunnusmerkit jostakin nyrjälleen naksahtaneessa ovat heti luettavissa, mutta kuka niistä ensihuumassa välittää? Ja lopulta, aivan liian pian voi ollakin myöhäistä.


Kiitos kirjailija Laura Manniselle tästä rohkean avoimesta, niin äärettömän tärkeästä romaanista!



Vettä ryöppysi suuhuni ja silmiini, se täytti kyynelkanavani ja tuntui tukehduttavan hengityksen. Ehkä tämä ei ollutkaan sadetta, ehkä vesiputket olivat haljenneet ja kaikki Päijänteen vesi valuisi satakaksikymmentä kilometriä pitkää tunnelia pitkin vaaleanvihreään rintamamiestaloomme, ahvenet haukkoisivat henkeä kuivuneen järven pohjalla ja me hukkuisimme kellariin.



***


Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella.



2 kommenttia:

  1. Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Raisa! :) Ihana että pidät!

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥