 |
| Otava 2018, 334s. |
Maailma hiljenee, valoilmiö taivaalla väistyy. Susette makaa kauttaaltaan täristen naama vasten kosteaa, mullalta tuoksuvaa heinikkoa ja ajattelee järkyttyneenä, että maailmanloppu on tullut jo toisen kerran kahden viikon sisällä.
Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä! Näin päätin Ansassa -postaukseni suunnilleen vuosi sitten. Siinä missä me lukijat olemme saaneet jännittää Kevätuhrista saakka, maailmanlopun nuorista kertovassa kirjasarjassa on vierähtänyt vaatimattomat kaksi viikkoa. Mutta millaisia päivä ja hetkiä nämä viikot ovatkaan pitäneet sisällään! Päähenkilömme säntäilevät vaarasta toiseen, ainoana päämääränään sekä oma, että rakkaiksi tulleiden kohtalotovereiden selviytyminen. Tätä uusi elämä nyt on. Kannattaako mahdollista apua enää odottaa?
Mitenköhän paljon ihminen voi kestää ennen kuin sekoaa?
Sarjan aiemmista osista tuttu nuorten ryhmä hajosi viime osassa, jossa ärhäkkä punkkarityttö Jade ja huomattavasti rauhanomaisemman luonteen omaava Ali kaapattiin helikopterilla. Mitä ihmettä? Maailmasta, tästä uudesta, löytyy siis kuitenkin vielä aikuisia? Valitettavasti he eivät ole tulossa auttamaan, vaikuttaa pikemminkin täysin päinvastaiselta... Jatkuva pakeneminen toisia selviytyjiä, heitä jotka maailmanloppu muutti eläimellisen aggressivisiksi, ei ole nuorten ainoa ongelma. Ystävät täytyy löytää mutta myös taivaankannella vaanii kauhu; se mikä tappoi valtaosan maamme väestöstä, tapahtuu nyt uudelleen...
Susetesta tuntuu, että maailma on pikkuhiljaa muuttumassa pienen nuppineulanpään kokoiseksi. Mitään muuta ei ole olemassa kuin juuri se, mikä on heidän edessään, ja tällä hetkellä se on märkä metsätie, jolla heidän surkea ja väsynyt joukkonsa laahustaa.
Pakenijat on särmikkään säkenöivä päätösosa hermopäätteitä kutkuttavalle trilogialle. Tietysti tahdomme tietää mikä tuon tappavan valoilmiön takana oikein oli, mikä päätti tässä tarinassa maailman sellaisena, jona sen tunnemme. Pidin kirjailijan tavasta kertoa selittelemättä riittävästi, ja samalla heitellä juuri opivasti kysymysmerkkejä ilmaan. Luin Pakenijoita myös tutkailevalla silmällä tietysti itse tarinasta nauttien, mutta samalla miettien sopisiko se 13-vuotiaan poikani lukulistalle. Onhan tässä rajuja kohtauksia ja toisaalta kun miettii vaikkapa samanikäisille tarkoitettuja leffoja... Kyllä vain, poikani nauttii nyt Kevätuhria!
***
Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥