 |
| 2018 S&S, 588s. |
Miettiessäni kuinka kummassa osaisin maalata sanoiksi juuri kokemaani lukuelämystä, katselen ensimmäistä kertaa kunnolla teoksen kullanhohtoista kantta. Siitä löytyy kuin löytyykin härkätaistelijat, kiihkeään tanssiin tempautuneet henkilöt, joiden romanssi on hehkuvan kuuma laavaa. Se alkaa niin monen vuoden ystävyyden jälkeen, niin monien sähköpostiviestien, joiden jokaista pilkkuakin on tutkittu suurennuslasilla. Viittaako tämä siihen, että myös toinen tuntee samoin? Mitä hän yrittää vihjailla siimaa antaen, ja heti samalla hengenvedolla unelmat romuttaen.
Sillä eräänä päivänä keski-ikäinen Franka (Kutsumukseni oli selvästi elämän pimeällä puolella syntynyt, sukua kiroukselle. Se joka kaipaa - etsii eikä koskaan odota löytävänsä perille, on ansainnut sen mitä etsii: ristiriitoja.) yksinkertaisesti tajuaa rakastaneensa jo pitkään nuorempaa ystäväänsä Alvaria (Ehkä hän oli sellainen poika, joka aina vähän rakastui saadessaan suudelman.). Ystävyys säilyy kuitenkin sellaisenaan vielä vuosia, toivo muuttuu odotuksesi, sitten rauhalliseksi toteamukseksi rakkauden olemassa olosta ilman sen kummempia vaatimuksia. Alvarin tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan tahtiin, onhan hän Patologinen Ihastuja, ja lopulta myös Franka eroaa lapsensa isästä. Elämä on valtava muutosvoima, mutta näiden kahden keskinäinen luottamus, sympaattinen vilpittömyys toista kohtaan, pysyy ennallaan. Kunnes he myöntävät hahmottoman todeksi; antautuvat romanssille.
Kun ystävästä tulee rakastettu, suhteeseen tulee uusi aines, josta on ennen ollut täysin vapaa: valta. Uusien rakastavaisten välille laskeutuu romanttisen rakkauden lohduton laki: toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen.
Frankan ja Alvarin tarina voisi olla onnellinen ja tyyni, sopivathan he niin hyvin toisilleen. Mutta aina tulee mutta. Kun Alvarin toiveet isäksi tulosta vahvistuvat, asettaa se omat paineensa parisuhteelle. Biologinen kello tikittää, onko jo liian myöhäistä? Alvar ehdottaa monen pettymyksen jälkeen avointa suhdetta löytääkseen äidiksi suostuvan naisen, joka kuitenkin hyväksyisi myös Frankan olemassaolon. Kuinka paljon rakkauden nimissä on hyväksyttävä? Voiko sielunkumppaniaan jakaa? Selkeästi näiden kahden välillä leimuaa ympäristön paineista, sisäisistä paineista huolimatta niin, että lukijakin liekehtii.
Vilpitön sydän on hämmästyttävä romaani. Säikähdin alkuun sen paksuutta ja pientä fonttia, mutta tekstin taianomainen imu kiskoi hypnoottisella tavalla puoleensa. Romanttisten tunteiden pilkkominen näin hienoiksi säikeiksi vaatii sivutilaa. Sen tarkasteleminen samanaikaisesti täysillä mukana eläen, ja silti itsensä kuin tunnetilojen ylle nostaen, takaa ainutlaatuisen lukuelämyksen. Mitään vastaavaa en ole aiemmin kokenut. Paitsi ehkä jossain määrin omassa elämässäni. Vilpitön kiitokseni kirjailijalle valtavasta avoimuudesta!
Koira haukkui yhä itsepintaisesti ulkona kuin vaatien jotain ratkaisua, jota ei tullut, kuin vaatien vastausta siihen, miksi vuode vierelläni oli tyhjä. Se haukkui hänen nimeään, vaati minua kertomaan, vaati saada tietää, missä hän oli ja mitä teki; miksi asunnossa, kadulla - sillä kadulla jolla hänen askeltensa olisi pitänyt kaikua (nyt, juuri nyt, ei vieläkään) - oli niin hiljaista.
***
Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.
Sillä eräänä päivänä keski-ikäinen Franka (Kutsumukseni oli selvästi elämän pimeällä puolella syntynyt, sukua kiroukselle. Se joka kaipaa - etsii eikä koskaan odota löytävänsä perille, on ansainnut sen mitä etsii: ristiriitoja.) yksinkertaisesti tajuaa rakastaneensa jo pitkään nuorempaa ystäväänsä Alvaria (Ehkä hän oli sellainen poika, joka aina vähän rakastui saadessaan suudelman.). Ystävyys säilyy kuitenkin sellaisenaan vielä vuosia, toivo muuttuu odotuksesi, sitten rauhalliseksi toteamukseksi rakkauden olemassa olosta ilman sen kummempia vaatimuksia. Alvarin tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan tahtiin, onhan hän Patologinen Ihastuja, ja lopulta myös Franka eroaa lapsensa isästä. Elämä on valtava muutosvoima, mutta näiden kahden keskinäinen luottamus, sympaattinen vilpittömyys toista kohtaan, pysyy ennallaan. Kunnes he myöntävät hahmottoman todeksi; antautuvat romanssille.
Kun ystävästä tulee rakastettu, suhteeseen tulee uusi aines, josta on ennen ollut täysin vapaa: valta. Uusien rakastavaisten välille laskeutuu romanttisen rakkauden lohduton laki: toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen.
Frankan ja Alvarin tarina voisi olla onnellinen ja tyyni, sopivathan he niin hyvin toisilleen. Mutta aina tulee mutta. Kun Alvarin toiveet isäksi tulosta vahvistuvat, asettaa se omat paineensa parisuhteelle. Biologinen kello tikittää, onko jo liian myöhäistä? Alvar ehdottaa monen pettymyksen jälkeen avointa suhdetta löytääkseen äidiksi suostuvan naisen, joka kuitenkin hyväksyisi myös Frankan olemassaolon. Kuinka paljon rakkauden nimissä on hyväksyttävä? Voiko sielunkumppaniaan jakaa? Selkeästi näiden kahden välillä leimuaa ympäristön paineista, sisäisistä paineista huolimatta niin, että lukijakin liekehtii.
Vilpitön sydän on hämmästyttävä romaani. Säikähdin alkuun sen paksuutta ja pientä fonttia, mutta tekstin taianomainen imu kiskoi hypnoottisella tavalla puoleensa. Romanttisten tunteiden pilkkominen näin hienoiksi säikeiksi vaatii sivutilaa. Sen tarkasteleminen samanaikaisesti täysillä mukana eläen, ja silti itsensä kuin tunnetilojen ylle nostaen, takaa ainutlaatuisen lukuelämyksen. Mitään vastaavaa en ole aiemmin kokenut. Paitsi ehkä jossain määrin omassa elämässäni. Vilpitön kiitokseni kirjailijalle valtavasta avoimuudesta!
Koira haukkui yhä itsepintaisesti ulkona kuin vaatien jotain ratkaisua, jota ei tullut, kuin vaatien vastausta siihen, miksi vuode vierelläni oli tyhjä. Se haukkui hänen nimeään, vaati minua kertomaan, vaati saada tietää, missä hän oli ja mitä teki; miksi asunnossa, kadulla - sillä kadulla jolla hänen askeltensa olisi pitänyt kaikua (nyt, juuri nyt, ei vieläkään) - oli niin hiljaista.
***
Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.
Oih, niin, unohdin ihan valittaa fontista:) Valitan yleensä aina, jos se on überpientä.
VastaaPoistaTämä oli raastava tarina. Mietin niin hirveästi, koska osan olen tästä kokenut, tai osia, että missä tulee vastaan raja.
Erittäin vaikuttava sitaattivalinta lopussa ja hieno kirjoitus, Annika♥
Kiitos sanoistasi, Leena ♥ Odotin kyllä Vilpitöntä sydäntä, mutta en olisi ikinä uskonut sitä näin pimeän romanttiseksi, persoonalliseksi, huumaavaksi... En minäkään aivan tämmöistä kokenut ole, pienemmässä mittakaavassa kyllä. Kaikki romanssit tuntuvat noudattavan jossain määrin samaa kaavaa: mukaan mahtuu niin monenlaisia tunteita positiivisista negatiivisiin. Unohtumaton lukuelämys!
Poista