Tess Gerritsen; Eloonjäänyt

Last to die 2012, Otava 2012, 348s.

"Saanko istua sinun pöytääsi?"
Claire nosti päänsä ja näki tarjotinta pitelevän Teddyn. "Sen kun, mutta tiedät varmaan, miten käy, jos istut."
"No miten?"
"Sinä et kelpaa coolien oppilaiden joukkoon."
"En kelpaisi muutenkaan."

Dekkarikuningatar Gerritsen on suunnannut uudessa jännärissään kirjallisen veitsensä sinne missä tuntuu. Kyllä kirjailija tietää, että surmatut lapset eivät voi jättää lukijoita kylmäksi. Kuten uhkaava kansi kertoo, tämä ei ole leppeä trilleri. Tämä on melkoinen keitos samankaltaisia murhia ja eloonjääneitä miljöönä synkeä linna.

Teos polkaistaan käyntiin ihanan rempseän Jane Rizzolin jouduttua pahemman sortin ruumiskeikalle.

Jane katsoi säväyttävää nelikerroksista punatiilitaloa ja sanoi hiljaa: "Vau."
"Arvo varmaan viisitoista, kaksikymmentä milliä."
Mutta se oli ennen kuin aaveet kävivät taloksi, Jane ajatteli katsoessaan komeita erkkeri-ikkunoita ja koristeellista pedimenttiä massiivisen etuoven yläpuolella.

Murhapaikan perheenjäsenet ovat kuolleet, mukaan luettuna lapset. Vain varhaisteini-ikäinen poika on selvinnyt hengissä yöllisestä iskusta. Poika, jonka omat vanhemmat tapettiin vuosia sitten. Nyt sama kirous jatkuu sijaisperheessä. Eikä siinä vielä kaikki. Pian ilmenee samanlaisia tapauksia peräti kolme kappaletta. Traagisista traumoista kärsivät kolme nuorta, eloonjäänyttä, kohtaavat vanhaan linnaan tehdyssä sisäoppilaitoksessa. Ystävystyvätkin, koska eivät coolien oppilaiden joukon kriteereitä täytä. Jo itse sisäoppilaitos on merkillinen paikka. Siellä opiskelee myös Maura Islesin "ottopoika" Julian. Maura matkustaa Jääkylmä teoksessa tapaamaansa nuorta katsomaan ja eihän ruumiit jätä Kalmankuningatarta rauhaan lomallakaan...

Siinä missä Jääkylmä hohkasi pakkasmaista kauhua, sijoittuu Eloonjäänyt samankaltaiseen suljettuun ympäristöön. Klaustrofobinen tunnelma ei kuitenkaan yllä Jääkylmän tasolle. Elonjäänyt sisältää niin paljon juonenmutkia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että lukijalta vaaditaan suorastaan päätöntä kirjailijan kyytiin heittäytymistä. Uskottavuusongelmien paino uhkaa romahduttaa romaanin. Vaikka kirjassa käsitellään vakavasti traumatioisoituneita lapsosia, mukana on niin paljon rompetta, että pääasia meinaa jäädä varjoon. Tessillä on ilmeisesti, pitkästä kirjailijan urasta huolimatta, runsaudenpula materiaalista. Ihan hyvin kirjassa olisi voitu keskittyä psykologisempaan puoleen. Lukija ei taatusti olisi pitkästynyt ilman moista tapahtumavyyhtiä.

Yksi syy kirjailijan suursuosioon on päähenkilöiden tuttuus. Maura on tosin jäänyt viimeisissä kirjoissa Janen varjoon, miksiköhän? Hänelle ei ole tapahtunut kovin paljoa sitten kipeästi päättyneen suhteen. Itsekin Maura tuskailee jämähtänyttä elämäänsä ja miettii paikkakunnan vaihdosta. Toisaalta onhan hänellä Julian, Karhu ja Jane. Janen vanhemmat taas ovat pistäneet oikein urakalla tuulemaan, tyttären riesaksi. Tess pyörittääkin tarinaa tutulla, lämpimällä huumorilla maustaen.

Minusta Gerritsenin teoksissa parasta antia on ollut hiipivä kauhuntunne. Kirjojen seurassa on saanut oikeasti pelätä! Eloonjäänyt ei varsinaisesti pelotellut, mutta toimivan paketin perusjännitystä se sisälsi. Itse viihdyin tämän seurassa mutta toivon hartaasti, että Tess vielä saavuttaisi Jääkylmä -romaanin tunnelman. Pakkasta, kauhua, äidinrakkautta...

Lue myös Leena Lumin arvio kirjasta.