Ulla-Lena Lundberg; Jää

Teos 2012, 365s.

Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Olen lukenut romaanin saaristolaiselämästä, joka sijoittuu sotien jälkeiseen, seestyneeseen aikaan. Olen lukenut aivan arkisilla asioilla maustetun perheromaanin. Olen tutustunut Kummelin perheeseen, samoin kuin luodoilla asuvan kylän monenmoisiin persooniin. Olen haistellut tuulta, kuullut, kuinka jää laulaa, nähnyt taivaalla loimuavat revontulet yhdessä Petterin ja pikkuisen Sannan kanssa. Olen ollut Mona, joka osaa rauhoittua omaksi itsekseen vain navetassa. Olen nojannut hänenä lehmien kylkiin, haistanut rehun ja kuivatun heinän. Meri on vellonut silmieni edessä ikuisesti väriä vaihtaen. Ja kirkkosaaren laulu, virret, ne soivat edelleen korvissani.

Lundbergin Jää on jälleen yksi blogilöytö. Ilman, että se alkoi vilahdella ensin uutuusluetteloissa ja sen jälkeen hienoja arvosteluita saaneena lukijoiden blogeissa, en olisi teokseen huomiota kiinnittänyt. Kansi ei ensinäkemällä hurmaa. Mutta kun romaanin on sydän nurin vääntyneenä lopettanut, sen merkityksen ymmärtää. Juonikaan ei ole ehkä kaikkein vetävimmistä päästä. Meri ja saaristolaisuus ovat aina tosin kiehtoneet minua, mutta pelkäsin suoraan sanottuna vielä teosta aloitellessani, että se on tylsä.

Jää ei olekaan kovin tarinavetoinen vaikka siitä selkeä juoni löytyykin. Toiminnallisen kirjallisuuden ystävien kannattaa ehkä jättää tämä väliin. Jää on enemmänkin tuokiokuva yhdestä aikakaudesta, jolloin sodan muistot palavat vielä aikalaisten mielessä, toisaalta tulevaisuuden toivo nostaa vahvasti päätä. Se näyttää millaista on elämä saaristossa, säiden armoilla, alati vaihtuvissa olosuhteissa.

- Miten te siellä ulkosaaristossa voitte? ihmiset kysyvät myötätuntoisesti. - Kiitos hyvin, me vastaamme. Se ei ole urhoollisuutta vaan totinen tosi. Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisesti, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa.

Jää on myös kuvaus avioliitosta. Teoksen päähenkilö on nuori ja innokas pappi, joka muuttaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa kirjan alussa kirkkosaareen ottaakseen haltuunsa oman seurakunnan. Ja seurakunta ottaa vastaan papin, suurella sydämellä. Niin omistavasti, että vaimo Mona joutuu mustasukkaisena jakamaan miehensä alati vaihtuvien vieraiden kanssa. Muita henkilöitä ovat mm. kauppias, suntio, lukkari, sekä mielenkiintoisen menneisyyden omaava, puolivirallinen tohtori/kätilö. Monaan kehitin ristiriitaisen suhteen. Toisaalta ymmärsin hänen hyörintäänsä, toisaalta Mona kohteli lapsiaan minusta välillä liian kova kätisesti. Kirjassa Mona tahtoi pitää välimatkaa muihin henkilöihin, paitsi tietysti miehensä, jota hän rakasti yli kaiken. Kirjailijakin antoi vain välähdyksiä Monan sielunmaisemasta ja jätti suuren osan lukijan mielikuvituksen varaan. Sama päti muihin henkilöihin, he tulivat tavallaan tutuiksi, tavallaan jäivät kuitenkin etäisiksi. Pienin piikein pääsimme tutustumaan heidän ajatusmaailmaansa, ja sitten Lundberg palasi taas arjenkuvailuun.

Perheissä asia on niin, että jotakin on aina.

Lundbergin kerronnasta huomaa, että hän pitkänlinjan kirjailija ja useasti palkintoja saanut. Lundberg kirjoittaa lämmöllä ja lohdulla. Kirjan kristillisyys on iloista ja vapautunutta, pappi edustaa edistyksellisyyttä saaristolaisten elämissä. Veneillä matkataan joka sunnuntai kirkkoon, säällä kuin säällä. Sanan kuuntelemisen lomassa vaihdetaan kuulumisia, päivitetään uutiset. Saaren postinkuljettajalla on myös oma tärkeä roolinsa, koska hän näkee enemmän kuin muut.

Taianomaisen arkinen teos teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kuitenkin vasta viimeisessä luvussa...

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Maria
Unni
Katja