Jan Salminen; Äidinmaa

Tammi 2012, 392s.

"Kyseenalaista kaikki. Älä anna heidän päättää, mihin uskot. Jokainen valehtelee, ja valheita voi kertoa myös tietämättään."

Liityin tässä jokin aika sitten, viimein, Goodreads -palveluun. Kätevä paikka jossa jakaa lukuelämyksiä, blogistanian ohella tietysti, ja Äidinmaa on ensimmäinen löytöni sivustolta. Olen toki teoksesta kuullut aiemminkin, mutta jotenkin... Kuvittelin kannen ja kansitekstin perusteella tämän pitävän sisällään melko toiminnallista materiaalia. (Mistä näitä ennakkoluuloja oikein nouseekaan?) Olin väärässä. Teos osoittautui suorastaan häkellyttävän syvälliseksi. Runollisella tyylillään Jan Salminen pohdiskelee olisiko maailma sittenkään parempi paikka, mikäli naiset maata hallitsisivat. Vai asuuko meissä jokaisessa, sukupuoleen katsomatta väkivalta, murhanhimo, pahuus:

Hämmästyin tätä reaktiota, melkein säikähdin sitä. Se ei ollut seksuaalista himoa vaan himoa purkaa, repiä juuri koottu palapeli, kunnes soma maisemakuva olisi silvottu kaaokseksi. Se oli pyromaanin kivuliasta halua, vandaalin ja itsensäpaljastajan pimeää pakkoa.

Teos kuvaa entisen Suomen, nykyisen Äidinmaan tilannetta käänteisesti kuin loistava Auringon ydin. Tällä kertaa miehet ovat alistettuja koiraita, naiset vallassa yhteisössä, jossa jaetaan kaikki. Rakkautta kahden henkilön välillä ei suvaita, se kuuluu halveksitulle vähemmistölle nimeltä pariseksuaalit. Jotkut naiset kuitenkin heittäytyvät jopa niin villeiksi, että sekaantuvat välillä koiraisiin, rangaistuksen uhalla tietenkin.

En enää kutsunut pelkoani peloksi. Olin ehtinyt tottua siihen, enkä osannut kuvitella, millaista olisi elää ilman sitä. Pelkäsin kylämme rajoja, jotka eivät pitäneet kaaosta ulkopuolella, vaan meidät sisällä.

Tarinassa vuorotellaan vanhentuneen koiraan Benjaminin, ja koiraanvahti Anna-Liisan kerronnoilla. Benjamin muistelee aikaa, jolloin naiset vasta pääsivät käsiksi vallankahvaan. Lapsuuttaan, kaivaten omaa poikaa. Haikeus, kadotettu miehisyys puhuttelevat lukijaa kyyneliin asti. Samalla Anna-Liisa tappelee omien kipujensa kanssa, jotka eivät lopulta niin erilaisia olekaan suhteessa työläiskoiraaseen. Anna-Liisakin kaipaa. Kauan poisotettua lastaan, hän kaipaa Belindaa, jota salaa vastoin kieltoja rakastaa. Belinda asuttaa samaa taloutta, mutta hänetkin on jaettava muiden perheenjäsenten kanssa. Sitten koko utopia repeää; tapahtuu ensimmäinen murha...

Äidinmaa on hämmentävä teos. Myönnän, että olin välillä pitkästyä hivenen jaarittelevaan kerrontaan, mutta tarina itsessään on tärkeä. Se on jollain tavalla rohkea, ja samalla piittaamattoman herkkä. Voisiko sanoa, että suomalaista dystopiaa parhaimmillaan?

Etukäteen ei voi aavistaa tulevia kipujaan. Jos voisi, kuka kestäisi jokapäiväistä elämäänsä särkymättä? Tuska on todellista vain nykyisyydessä, vaikka sen juuret yltäisivät menneisyyteen. On olemassa näkymättömiä kipuja, aina raaempia kuin jo koetut. Ne odottavat ajassa, joka ei ole vielä saapunut.

***

Toisaalla