Minna Lindgren; Ehtoolehdon pakolaiset

Teos 2014, 334s.

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin.

Näillä sanoilla käynnistyy ihastuttavan, vihastuttavan, raikkaalla tavalla omaäänisen Kuolema Ehtoolehdossa -teoksen kakkososa. Ja heti hymyilyttää. Kuten teki läpi koko sydämellisen inhimillisen romaanin, vaikka välillä näiden vanhusparkojen kohtelua sai taas kauhistella

Hehän olivat ihan tavallisia... ihmisiä.
"Se on liikaa vaadittu!" Anna-Liisa naurahti. "Että vielä ihmisiä. Ongelmajätettä me olemme."

Palataanpa vielä kirjan alkuun. Mikä on se metakka, joka saa ihanan Siirin epäilemään rajan taakse, sinne ikävälle puolelle siirtymistä? Palvelutalo Ehtoolehto on kiedottu muoviin, sitä miehittää varsin kirjava miesjoukko ja hämmentyneet asukkaat epäilevät Neuvostoliiton hyökänneen Helsinkiin. Kyse on kuitenkin putkiremontista, joka tekee palvelutalon muutoinkin epäilyttävistä olosuhteista katastrofaaliset. Talo on kertakaikkiaan asumiskelvoton, mutta siellä vanhusparkojen pitäisi silti sinnitellä.

Kunnes neuvokas Siiri saa raitiovaunuajelullaan idean vittua ahkerasti hokevalta tyttöseltä; he voisivat vuokrata kimppakämpän. Ensimmäisestä osasta tutut Siiri, räiskyvä Irma, vastanaimisiin mennyt Anna-Liisa sulhasensa kanssa päätyvät miehen omistamaan asuntoon. Jo alussa käy ilmi, ettei kyse ole aivan tavallisesta keskustan huoneistosta. Tiloja on aiemmin käytetty vähintäänkin hämäriin tarkoituksiin.

Siitä huolimatta nämä ihanat mammat jaksavat! (Tiedostan hokevani jatkuvasti sanaa ihana. Se nyt vain kuuluu tähän teokseen) Ystävyys on voimaa, Helsingin ydinkeskustasta löytyy kauneutta, vaikka koettelemuksiakin riittää.

Aluksi oli ollut haikeaa, kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa, yksi kerrallaan tehden kodin yhä autiommaksi. Sitten Siiri oli muuttanut miehensä kanssa hyvään kolmioon Meilahteen, ja kun hänen miehensä oli kuollut, oli ajatus yksin elämisestä ollut kuristava ja mahdoton, mutta vähitellen hän oli oppinut nauttimaan siitä, että sai ensimmäisen kerran elämässään tehdä mitä halusi, milloin tahansa, välittämättä muista.

Minna Lindgren on kirjoittanut jälleen suloisen lämminhenkisen kertomuksen pilke silmäkulmassaan. Veijaritarinan taustalla on hyvinkin vakavat aiheet. Vanhusten kohtelu, suoranainen heitteillejättö kauhistuttaa. Miltä näiden faktojen valossa, joista jatkuvasti uutisoidaan, tulee oma vanhuus näyttämään? Itselleni toivoisin samankaltaista riemastuttavaa ystävyyttä, joka vallitsee päähenkilöiden välillä.

Ja jälleen sylintäydeltä suosituksia tälle ihanalle kirjalle!

Vain kuolema voi meidät pelastaa. Döden, döden, döden."

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista