Sami Lopakka; Marras

Like 2014, 345s.

Elämä on tuomio, elinkautinen. Sinä olet syytön, sillä rikoksen ovat tehneet vanhempasi. Mutta sinä sen sovitat. Jo heti alussa sinua nukutetaan puisten kaltereiden takana. Sinut koulutetaan tavoille. Älä, älä. Tulee pamppua. Säännöt istutetaan päähäsi. Herätys, ulos, hiljaa rivissä. Pakkotyö, ruokailu. Valot pois, kädet pois munista.

Voi apua! Tästä teoksestako pitäisi blogata? Tästäkö, joka sai minut sen verran sekavaan mielentilaan, etten lukiessa tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Tein molempia vuorotellen, samaan aikaan, pitkään vielä teoksesta irtauduttuanikin. Jos nyt irtautumisesta voi puhua. Kiinni minä Marraksessa vielä olen ja tulen varmaan olemaankin.

Kyse on siis kirjasta, joka on saanut haltioituneen vastaanoton blogistaniassa. Vähän jokainen tuntuu romaaniin rakastuneen. Eikä ihme. Teos on täysin passeli kaltaiselleni metallimusiikkifanille, joka tahtoo kurkistaa kiertue-elämän saloihin. Teos luotaa samalla syvälle suomalaisen miehen mieleen, mieheyteen. Ja se tulee lähelle ahdistunutta sielua, joka saa kirjasta vertaistukea, jopa ystävyyttä. En ole tunteineni yksin.

- Jos joku haluaa kuolla, niin mun mielestä sitä pittää kunnioittaa. Melekeen hattua nostaa, Korpisuo sanoi. - Vittuako se kellekää kuuluu. Jos ei jaksa niin ei jaksa.

Kuolema on vahvasti läsnä koko tragikoomisen keikkakiertueen, jolla päähenkilömme Hautamaa (osuva nimi!) lukijansa kuljettaa. Pääsemme viinan huuruiselle reissulle ympäri Eurooppaa, matkalle, joka on yhtä kaukana glamourista kuin yö päivästä. Tutustumme niin kaupunkeihin, kuin mitä moninaisimpiin persooniin. Kaikkein läheisimmäksi toki muodostuu itse bändi, Hautamaa (kohtalo)tovereineen. Jännitys, ahdistus, pelot hökivät jakuvasti niskaan. Itsemurha on kirkkaana mielessä, olipa sitten vastoinkäyminen mikä hyvänsä. Ja niitähän riittää. Bändinjäseniä riivaavat riidat, ja Hautamaata painaa huoli kotona odottavasta vaimosta, jonka synnytys meinaa käynnistyä etuajassa. Ikävä on kova, toisaalta kotiinpaluu uuteen tilanteeseen pelottaa.

Sami Lopakka, Sentenced-yhtyeen kitaristi ja sanoittaja tietää mistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä on järkyttävän hauskaa ja jäkyttävän surullista. Sujuvaa, rujoa, rumaa, kaunista. Kirjan parissa tein ennätysmäärän muistiinpanoja tärkeistä sitaateista, joita jouduin kovalla kädellä karsimaan (nyyh). Nämä tahtoisin kanssanne jakaa. Ja tietysti koko kirjan. Jos tämä on vielä lukematta, minulla on vain kaksi sanaa sinulle. Lue Marras!

Ahdistus tunki sisään, mutta ryin sen alas viemäriin. Oli vain toivottava, oli uskottava. Oli mentävä eteenpäin. Luotettava, että kaikki huoli olisi lopulta turhaa. Oli pysyteltävä poissa varjoista. Uhkakuvat oli karkoitettava.
Toivo. On yhtä kuin pelko.


- Kyllä täällä juopon selekärankaa koetellaan, Korpisuo sanoi.
- No? kysyin.
- Haahulin tuossa aamulla summassa johonkin suuntaan. Siellä tuli semmonen aukio vastaan ku Place Kossuth. Eikö se tarkoita että siinä ois ollu Kossun paikka?


Elämä on suoranainen ihme, mutta se häilyy ohi sumussa. Ahdistuksessa, jonoissa, huolissa, riidellessä, sairaana, tappiossa, epätoivossa. Vitutuksessa, josta on tullut olotiloista se tutuin.


Ja sokerina pohjalla

Jos Linnunradan voisi asettaa kämmenelleen, seuraava galaksi olisi kuukausien kävelymatkan päässä. Galakseja on universumissa ainakin sata miljardia.
Mitä tässä mittakaavassa ovat yhden ihmisen huolet, surut, ahdistus? Ne ovat kaikki, jos sinä olet se ihminen.

***
Muita arvioita mm. täältä

Villasukka
Lukutoukka
Morre
Kirsi