Lena Andersson; Omavaltaista menettelyä

Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013, suom. Sanna Manninen, Siltala 2014, 214s.

Mikään ei ole niin autio kuin asunto, josta rakastaja on juuri poistunut. Kolkkous iski vasten Esterin kasvoja.
Se ei ole sen arvoista, hän tunsi.
Se on aina sen arvoista, hän ajatteli.
Oli miten oli, en voi olla ilman, hän ajatteli ja tunsi.

Lena Anderssonin August-palkinnolla muistettu teos, Omavaltaista menettelyä ei ole missään nimessä helppo kirja. Se on hieno, se on riipiviä, raivostuttava, ravisteleva. Romaanissa käsitellään, kuten takateksti lupaa: "banaalian yksinkertaista julmuutta sekä suurenmoisen täydellistä antautumista" eräässä ihmissuhteessa. Valtaa, ja sitä, kuinka helppo vallalla on pieni ihminen nujertaa. Toivoa, joka pyrkii rakentamaan sillan sinne missä ei lopulta ole mitään.

"Kaikkea hyvää", hän ajatteli, siinäpä fraasi jolla oli kaikki murha-aseen ominaisuudet.

On Ester Nilsson, runoilija, joka ammentaa elämänvoimansa sanoista. On Hugo Rask, taitelija, josta Ester ryhtyy laatimaan esseetä. Jo miehen teokset aiheuttavat väristyksiä muutoin niin asiallisessa Esterissä. Ja kun nämä kaksi tapaavat, on piru irti. Ester rakastuu päättömästi, sairaalloisesti, epätoivoisesti. Hugo sen sijaan käyttää Esterin antautumista pienenä arjen piristyksenä. Vetää lähelleen ja saman tien pakenee paikalta. Tyypillinen mies siis tämä Hugo? Ei, harva mies toimii sentään näin vastenmielisellä tavalla. Kun Ester riutuu rakkaudesta, yrittää piinallisesti siitä irrottautua, heittää Hugo taas uusia koukkuja, joihin naisparka takertuu. Irti ei saa päästää, lähelle ei saa tulla.

Oli hiljaista. Meni viikko. Hätäännys ja itsesyytökset saivat Esterin melkein oksentamaan.

Esterin ja Hugon tarina on vaikuttavan fiksusti kuvattu, lyhyehkö romaani rakastamisen vaikeudesta. Julmuudesta, jolla toista ihmistä voi mielensä mukaan pyöritellä. Hermostuin Hugoon, koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota.

Omavaltaista menettelyä on hämmentävällä tavalla hyvä kirja. Koin sen paikoin puskevan yli hilseen, mikä ei ole miellyttävä tunne lukiessa. Toisaalta romaani sai minut rakastumaan omaan, kilttiin mieheeni. Kenellekään en Esterin kohtaloa toivoisi. En edes pahimmalle vihamiehelleni.

Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa.

***

Teos on saanut heti julkaisun jälkeen runsaasti blogihuomiota. Linkitän teidät Katrille, josta pääsette lukemaan myös kanssabloggaajien mietteitä teoksesta.