Pärttyli Rinne; Viimeinen sana

Noxboox 2014, 213s.

Elämä tuntui Franzista ajanhaaskaukselta. Maailma ajoi totuuden etsijät ahtaalle, eikä millään ollut lopulta mitään väliä. Kenties hänen peruskannakseen vakiintuisi tyyni välinpitämättömyys kaiken suhteen. Kenties tämä olisi hänen elämänsä suurin oivallus.

Viimeinen sana on painava. Lopullinen. Äärirujo. Äärirehellinen. Koen taas astuvani liian suuriin saappaisiin väkerrellessäni tätä postausta. Ensinnäkin, kirjasta on blogattu paljon. Kanssabloggaajani ovat jo antaneet tuomionsa teoksesta. Mitä uutta voisin tarinasta vielä sanoa? Joskaan en ole uskaltanut kuin silmäillä muiden arvioita. Mikäli saan bloggauksen tehtyä, annan itselleni luvan käydä katsomassa, mitä toiset tästä räjähdysalttiista paketista ovat olleet mieltä.

Sillä valitettavan ajankohtainenhan kirja on. Jos joku vielä ei tiedä, Viimeinen sana kertoo kouluampujan tarinan. Tai pitäisikö paremminkin sanoa, tarinan paljon pohdiskelevasta, mutta myös eräänlaisesta jumalakompleksista kärsivästä nuoresta miehestä. Pojasta, josta tulee kouluampuja.

Pärttyli Rinteen kunniaksi on todettava, ettei hän yritä tehdä päähenkilöstä, Franzista liiaksi empatioita herättävää hahmoa. Päinvastoin, Franz on ääriuskottava (kylläpä tuo ääri-sana tunkeekin joka paikkaan!) radikaaline ajatuksineen. Hän on myös vähän vastenmielinen. Juuri sellainen, kuin useat, täynnä uhoa olevat teinipojat tapaavat olla. Ja samanaikaisesti Franzissa on herkempi puoli. Se on niin piilossa häneltä itseltään, läheisistä puhumattakaan, että lukijakin saa olla tarkkana havaitakseen nuoren miehen kipupisteet. Pelon.

Franzia kiusataan koulussa. Paras ystävä Kolehmainen osaa käsitellä pistoolia, muttei puolustaa kaveria. Oma lukunsa on pikkupissis Virpi, tyttö joka tahtoo Franzin, tahtoo hänen sormuksensa, jotta voisi olla Franzin pikkuinen, tahtoo Franzin pahimman kiusaajan, Jeren, tahtoo silti myös Franzin. Mitä tapahtuu, kun rakkauden jumalatareksi luultu paljastaa todelliset kasvonsa?

Sitten on vielä ohut tukkainen filosofian opettaja Helena, jonka hameen alle Franz tahtoisi kätensä ujuttaa siitäkin huolimatta, että naisen ajatukset tuntuvat hänestä aikansa eläneiltä. Franz tahtoo UUDEN RAKKAUDEN, uuden filosofian, uuden totuuden, jonka profeetta on hän itse.

Mikä mielettömyys, mikä itsekkyys, mikä itsetunto. Kaikesta huolimatta. Ja mikä hirvittävä ristiriita lukijalla, joka vihaa ja rakastaa. Ymmärtää, eikä ymmärrä sittenkään. Hirveä ja rohkea romaani. Hirveän rohkea.


Entä jos mitään uutta ei olisi? Kaikki tapahtuisi yhä uudelleen ja tulevaisuus olisi aina menneen kaltainen. Kihelmöivä, sanaton, tuhoava energiavirta katosi ensin hänen otsastaan ja sormenpäistään, sitten löystyivät lihasjännitykset joka puolella kehoa ja mieli alkoi jälleen muodostaa lauseverkostoja.