John Verdon; Sokkoleikki

Kun Dave Guerney oli vielä New Yorkin poliisin johtava murhatutkija, lehdistö kutsui häntä ”superetsiväksi”. Se ärsytti häntä, samoin kuin rikolliset, jotka uskoivat voivansa tappaa jonkun jälkeäkään jättämättä.  Aina jäi jälkiä, Guerney uskoi.

Entäpä jos ei jäänytkään?

Guerney on palannut varhaisten eläkepäiviensä rauhaan, yrittää kasvattaa parsaa ja mukautua luonnon rytmiin, kun käsittämättömän kummallinen ja raaka tapaus houkuttelee hänet jälleen kentälle. Arvostetun psykiatrin vaimo löytyy lukitusta pihavajasta päättömänä vain muutama minuutti häämaljojen jälkeen. Poliisi uskoo, että murhaaja on kadonnut meksikolainen puutarhuri, mutta murhatun naisen äiti, kylmäkiskoinen seurapiirikaunotar, on toista mieltä. Guerneyn tutkimukset etenevät haparoiden, umpikujasta toiseen, ja nopeasti eriskummallisen kammottavasta tapauksesta uhkaa muodostua kammottavan eriskummallinen sokkoleikki. Paljastuva suunnitelma on pirullinen ja uhkaa lopulta paitsi Guerneyä myös hänen vaimoaan, ja yrittäessään suojella tätä hän huomaa, että murhaaja on kuin onkin jättänyt jäljen. Havainto vain tulee niin myöhään, että se ei ehkä enää ehdi pelastaa hänen omaa henkeään.

"Sokkoleikkiä on helppo suositella kaikille, jotka rakastavat kunnon arvoituksia."
- CNN.com

"Vahva jatko tekijän uskomattoman loistavalle esikoisteokselle."
- Washington Post


***


Olin aivan myyty Verdonin Numeropelin jälkeen. Kirjassa oli kaikki viimeisen päälle täydellistä, niin juonen kuljetus kuin henkilöhahmotkin. Samalla linjalla jatkaa Sokkoleikki, joka on, jos mahdollista vieläkin arvoituksellisempi. Skeptisesti pelkäsin jo kirjan loputtua, mahtaako kirjailja vielä tästä parantua, vai menevätkö seuraavat osat toiston puolelle? Verdonin äly on vertaansa vailla, joten jääköön pelkoni turhaksi.


Plussat: Olen lukenut tänä vuonna aivan mielettömän hyviä jännäreitä. Vanhoilta tutuilta kirjailijoilta on ilmestynyt sarjojen upeita jatko-osia, ja lisäksi olen löytänyt uusia helmiä, joista innostua. Sokkoleikki ylitti kuitenkin kaikki odotukseni, jotka varsin haastava Numeropeli asetti. Tämän tarinan ratkaisu oli periaatteessa yksinkertainen, mutta kirjailija harhautti kympillä. Tällaiset älyä vaativat rikostapaukset ovat genren parasta antia. Siihen lisättynä vielä päähenkilö, joka ei välttämättä fiksuudessaan kaikkein sympaattisin ole, mutta josta alkaa pitkän kirjan sivuilla pitämään, on taidokas paketti kasassa. Kirjan sivumausteena kulki päähenkilön, ja hänen vaimonsa varsin uskottava kuvaus kitkaisesta mutta silti lämpimästä avioliitosta.


Miinukset: Jotkut voivat ehkä kokea teoksen liian hidastempoisena. Toiminnallisten jännäreiden ystäville en aivan varauksetta voi kirjaa suositella. Itse tykkään juuri hitaasti kehittyvästä juonesta ja pikkutarkasta tutkinnasta, johon itse saa mukaan osallistua, joten lähes 700 sivua hurahti minusta vauhdilla. Mainittakoon myös, että juonessa oli mukana erittäin kuvottavia piirteitä, joilla ei onneksi mässäilty. Kirjailija luotti lukijan armottoman mielikuvituksen voimaan näissä kohdin.


Kirjan myötä Verdon vahvisti asemaansa suosikkilistani kärkipäässä. Testatkaa tämä!