Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme

 

Riikka Pelo ja Teos 2013, 525s. (arvotelukappale)

Vitsi, vitsi minä minnekään lomalle vielä! Sain Kirjan eilen luetuksi ja se polttelee nyt siihen malliin, että ellen tahdo palovammojen kanssa matkustaa, on minun saatava juttu ulos. Nyt heti.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme kuuluu jälleen kiihkeän blogivastaanoton saaneiden kategoriaan, jota en olisi itse hoksannut, ilman suosituksia, lukulistalleni ottaa. Vaikutuksille altis bloggaaja kun olen.

Mikä on tämä teos, joka on vienyt jokaiselta vastaantulleelta blogikollegalta jalat alta? Selväähän siitä oli otettava, silläkin uhalla, etten ole suuri venäläisen runouden ystävä. Minulla on omat pelkoni, kuvittelen automaattisesti, että slaavilainen kirjallisuus on paatoksellista ja vaikeaa. Ja erittäin venäläinen kirja tämä onkin, miten suomalainen Riikka Pelo onkin onnistunut vangitsemaan näin taitavasti Marina Tsvetajevan (1892-1941) sielunmaisen? Tunnelman, joka on samaan aikaan surumielisyydestä raskas, mutta kuitenkin niin elämää täynnä.

Marina Tsvetajeva on kirjan keskiössä, hän yhdessä tyttärensä Ariadna Efronin kanssa. Boheemi runoilijaäiti elää ja hengittää kirjoittamisesta, ja sitä samaa taitoa hän vaalii myös tyttäressään. Marina tahtoisi kirjoittaa yhdessä Aljan kanssa teoksen, jonka voisi kantaa nimeä Arjen enteet tai Jokapäiväisen merkit. Mutta Alja päättää toisin. Hänen suurin toiveensa on olla tavallinen lapsi.

Romaani on kerrottu niin äidin kuin tyttärenkin äänellä. Vuodessa 1923 kertojana toimii Marina. Alja on vielä lapsi, mutta äidin ja tyttären side on jo muuttumassa hirttosilmukaksi. Miehensä toiveesta Alja on nyt lähdössä opinahjoon, pois äitinsä luota. Irti äidin elämää lujemmasta otteesta. Vuodessa 1939 äänessä on tytär, tytär joka toimii isänsä Sergei Efronin kanssa Neuvostoliiton salaisen poliisin palveluksessa. Uusi elämä on koittamassa, niin Moskovassa kuin Aljan vatsassa. Sillä hän, tytär, on päätäpahkaa rakastunut naimissaolevaan mieheen, hän on täynnä intoa tulevasta maailmanajasta, ja täynnä vihaa äitiään kohtaan. Joskus ihmiset ovat liian lähellä huomatakseen toisensa. Liian läheisiä. Ja se uusi elämä, se on pelkkää petosta joka hajoittaa koko perheen. Ihmiselämät, ihmismielet.

Vaikka vuosiluvut ja perheen eri elämäntilanteet vaihtelevat, aina on elokuu. Aina on ilmassa jotain melankolista. Köyhyyttä, kurjuutta, nälkäkuoleman kokeneen pikkusiskon haamu, sanat jotka eivät enää löydä muotoaan.

Mitä vielä voisin kirjasta kertoa? Jokapäiväinen elämämme ei ole helppo. Se on oikeaa korkeakirjallisuutta, se vaatii täyden huomion, ei päästä missään vaiheessa otteestaan. Luin teosta paikoin ahdistuneena, paikoin hymyillen, välillä jopa kyyneleet silmissä. Niin vahva, niin kaunis romaani! Vaikka epäilin teoksen alussa, mahdanko löytää siitä samaistumispintaa, osoittautui epäilykseni turhaksi. Pelo on tehnyt äidistä ja tyttärestä tunnistettavia. Lukija menee vuoroin toisen taakse ja kiukustuu toiseen. Äidin ja tyttären suhde on aina monimutkainen, aina ja kaikkina aikoina, muissakin kuin taiteilijapiireissä.

Nämä poiminnot vain pieneksi mausteeksi Pelon lyyrisen runsaasta tekstistä, joka kutsui minut romaaniin ihastuneiden joukkoon. Otsikot omiani.

Armo
Valkoinen on armahtava väri, hän ajatteli mennessään hakemaan sisältä toista kattilallista, ja luja. Se paljastaa ja unohtaa, menee pohjaan saakka. Jokin rytmi siinä on, liike, sitä on kuunneltava.

Ilo
Hän tunsi itsensä hillittömäksi nuoreksi pojaksi, joka ei pelännyt hypätä korkealta, sillä äkkiä hän ymmärsi miten vapaita he olivat, heitettyjä kaikki tähän tyhjään ilmaan, eikä heillä ollut mitään mihin tarttua kiinni, mennyt karkasi hänen käsistään, kaikki siteet hajosivat poluiksi, hiekaksi, pölyksi, ja hän antoi niiden mennä eikä pelännyt paiskautua tähän toiseen ihmiseen kuin syvään mustaan veteen.

Himo
...kraaterinpohjassa ei ole ääntäkään, onko tämä rakkautta niin kipeää ja sietämätöntä, näinkö kova on voima jolla meidän on tultava toisiksemme että maankuoret räjähtävät, voisiko hän tällä vihalla ja vallalla ulottua niin syvälle että se mikä on tuskin alkanut lakkaa olemasta, siksi hän kaivautuu minuun että saisi kaavittua pois itsensä, rikottua hajalle tämän ruumiin joka on minun ruumiini eikä kenenkään toisen...

Marina suhteessa omaan äitiinsä
Hän oli Marina Meynille liian monimutkainen, liian synkkä ja liian samanlainen.

Äiti ja tytär
Hän ei voi auttaa, ei muistamaan eikä vaalimaan näitä viimeisiä rippeitä, jotka tekevät minusta ihmisen. Silti olemme jähmettyneitä samaan kuvaan, samaan ikonin mustuneeseen kehykseen, yhtä aikaa etäällä ja liian lähellä toisiamme.

Pelko
...ja metsä pelotti häntä öisin, vaikka kuu paistoi ja hän alkoi tuntea sen polut, mutta oli kuin olisi mennyt syvimpään itseensä, siihen jota ei halunnut nähdä, jota ei halunnut kuulla, vaikka öiset äänet seurasivatkin häntä uneen lintu, yökkönen, peura ja kauris, kaikki mitä siellä liikui, eläimetkin vailla nimeä ja historiaa...

Kirjoittamisesta
Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisten tekoja voimakkaampia.

***

Lopuksi


... katsokaa kenellä on tuollaiset kädet... nuo silmät eivät kätke mitään... katso nyt... koko taivas mahtuu noihin silmiin... koko maailman onni.. ja silmät... kuin laivat.. tähdet... planeetat...


***

Romaanin ovat lukeneet ainakin
Leena Lumi,
Helmi-Maaria  
Liisa
Jaana
Marissa