Antti Tuomainen; Veljeni vartija

Antti Tuomainen & Myllylahti 2009, 223s. (kirjastosta)

Lukurintamalla ruuhkaa. Olin juuri lopettelemassa varsin kiintoisan ruotsalaisdekkarittaren ennakkopainosta (johon palaamme syksyllä), kun postiluukusta kolahti John Verdonin Murhakierre. Kahden paksukaisen väliin halusin ottaa jotain nopealukuista. Ja Veljeni vartija, jonka kanssa olen jahkannut jo pitkään, sopi mainiosti juuri tähän elämän rakoseen.

Veljeni vartija ilmestyi ensimmäisen kerran Myllylahden kustantamana vuonna 2009, ja nyt sitä on saatavilla Liken uunituoreena pokkariversiona. Romaani on järjestyksessä kirjailijan toinen, ja tälläkin kertaa keskiössä rikos. Kuitenkin, uhmaisin Antti Tuomaisen kirjojen kohdalla genrelajitelmia. Rikosromaanina toki Veljeni vartijan voi lukea, mutta minulle se oli paljon muuta. Oikeastaan kaikkea muuta.

Naislukijalle Parantaja sekä Synkkä niin kuin sydämeni, olivat tätä teosta helpommin lähestyttäviä. Parantajassahan etsitään kadonnutta vaimoa, kastutaan dystopisen ikuisessa sateessa, romantisoidaankin. Uusin romaani tuo esiin pojan ja äidin suhteen, joka on kaunis kuin rikki lyöty kuva. Veljeni vartija taas... no, pelkäsin etukäteen romaanin olevan niin voimakkaasti mieheltä miehelle -tarina, etten itse löytäisi teoksesta minkäänlaista samaistumispintaa. Pelkoni, kuten peloilla usein on tapana, osoittautui turhaksi. Ihan mainiosti onnistuin näiden epäonnisten miesten nahkoihin itseni sujauttamaan.

Kuten sanottu, kyseessä on kertomus isistä ja pojista. Tragediasta, joka monistaa itseään sukupolvelta toiselle. Ikävien sattumusten takia niin isoisä, hänen poikansa, ja vielä pojanpojat elävät kuin valmiiksi suunnitelluissa muoteissa. Kaikki lähtee liikkeelle huonon onnen korttipelistä ja seuraamuksista kärsivät Haapalan miehet yksi toisensa jälkeen.

Romaani alkaa päähenkilön ja minä-kertojana toimivan Klasun potkuista. Hän kun tahtoo työpaikkansakin hinnalla olla rehellinen kiinteistövälittäjä, ja kieltäytyy jääräpäisesti allekirjoittamasta eräitä papereita. Tästäkös Klasun melko... paperinen vaimo kimmastuu. Vaimo, joka tekee selväksi, että työttömyydestä huolimatta on pysyttävä totutussa elintasossa. Asiasta ei tingitä, ei tuumaakaan! Eivätkä vastoinkäymiset tähän lopu. Klasulle ilmoitetaan pikkuveljen sekaantumisesta huumekauppaan. Onni, joka on aina ollut luonteeltaan veljeksistä se eläväisempi, on nyt jäänyt kiinni. 

Onni oli kauan kaivattu toinen lapsi. Isä ja äiti olivat jo menettäneet toivonsa, ne olivat jo siirtymässä seuraavaan elämänvaiheeseen, kun Onni yhtäkkiä ilmoitti tulemisestaan. Siksi siitä tuli Onni. Onnin piti tuoda onni tullessaan, ja ajoittan se niin tekikin. 

Mitä tekee Klasu nyt, elämänsä peruspilareiden murtuessa?

Klasun huoli pikkuveljestään, sekä halu toimia oikein tuovat tarinaan harvinaista lämpöä. Lämmin tämä kertomus on, täynnä keskinäistä välittämistä, vaikka lämpö on useinmiten luettava rivien välistä. Kuten Synkkä niin kuin sydämeni -kirjassa, tässäkin menneisyys on kohtalaisen verisenä läsnä. Se huokuu pieleen menneitä ratkaisuja, mutta myös tragikomiikkaa. Tulehdus on vielä katkaistavissa, jälkipolvet pelastettavissa, vai onko?

Kuten olen aiemminkin alleviivannut, tykkään aivan hulluna Tuomaisen kirjoitustyylistä. Kirjailijan teksti on karuudessaan lyyristä. Tarina on Veljeni vartijassa melko suora, mutta pienen pohdiskelun jälkeen siitä löytää monia kerrostumia. Vaikka teoksen miehet ovat enemmän tai vähemmän rikollisia, ovat he ennen kaikkea sympaattisen inhimillisiä. Ihmisiä.

Veljeni vartija onkin sellainen romaani, jonka voisin kuvitella ostavani niin omalle isälleni, kuin (sitten joskus) pojillenikin.

Mutta ennen kaikkea ja kaiken yli, minä kaipaan sinua niin paljon. Näiden muurien yli ja läpi kaipaan. Onneksi aika kuluu. Se kuluu silloinkin kun sen luulee seisovan paikallaan. Minä pyydän sinua kestämään ja olemaan vahva ja luja.

Teoksen ovat lukeneet ainakin 
Mimu 
Jori 
Minna Jaakkola