Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen ja Kustannusosakeyhtiö Avain, 2005, 157s.

Lautasellani on puolikas mokkaruutu ja kahvikupin jättämä rengas. Viereisen pöydän mies tuijottaa tyhjyyteen ja raitiovaunu kolisee ikkunan ohi. Suljen kirjan ja silitän karheaa kantta. Tekisi mieli pyytää kirjan ihmisiltä anteeksi.

Oi pieni keltainen kirja, missä oletkaan piileskellyt kaikki nämä vuodet? Missä olet ollut, kun olen kaivannut luettavaksi sormenpäät verillä hakattua tarinaa, vertaistukea kipuun jolla ei ole järkevää muotoa? Miten olen voinut ohittaa sinut kirjastossa, blogeissa liian tutun kantesi perusteella? "Kaikkihan" ovat jo tämän lukeneet, miten moisesta edes postausta tekisi, ohi vain ja kiireellä.

Ja kuitenkin, viimein purjehdit luokseni ja kiedoit verkkoosi jo ensimmäisellä sivulla. Lauseet pistivät kuin jäinen lumisade, veivät sakeaan myrskyyn mutta kun päästivät viimein lingostaan, jäi puhtaus. Lumi, jolla aurinko leikkii, helpotus. Vapaus? Minulle ja kirjan henkilöille?

No joo, salittakoon taas pieni heittäytyminen Että hän muistaisi saman edessä. Kirja on kuin runo, alusta saakka ruman kaunis yhden päivän tarina Annasta ja hänen muistoistaan. Annan elämässä on kaksi merkityksellistä miestä. Oikeastaan kolme. Lähdetään liikkeelle Joona veljestä, läheisimmistä kaikista. Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään. Mutta Annan on muistettava, on palattava takaisin lapsuuden pimeille käytäville, joilla kummittelee myös toinen merkityksellinen mies, äkkipikainen pastori isä. Isä, joka rikkoo Joonan, eikä Joona ole enää koskaan sama. Nyt Anna on menossa tapaamaan veljeään sairaalaan, mutta lamaantuu muistojen painosta.

Ihmiset puhuvat tästä sairaalasta. "Kohta mä oon siinä kunnossa, että joudun sinne", he sanovat tietäen, että eivät tietenkään joudu. Tämä sairaala ei ole kenenkään mielessä paikka, jossa oikeasti vietetään viikkoja, kuukausia tai vuosia. Paikka, jonne mennään katsomaan maailman rakkainta ihmistä. Tästä sairaalasta voivat puhua ääneen vain ne, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Annan elämään kuuluu myös Yhdysvalloista Suomeen muuttanut Ian ja hänessä Anna peilaa jotain tärkeää itsestään. Ian ja Anna, molemmat lapsuutensa vankeja, kaksi rikkoutunutta, jotka ovat löytäneet kodin toisissaan. Äidit jäävät tässä tarinassa isien varjoon. Ianin isä on päätynyt myös psykiatriseen sairaalaan rajujen sotatraumojensa myötä.

On koulukiusaamista, perheväkivaltaa mutta myös rakkautta, huolehtimista, uskollisuutta. On anteeksiantamus, joka vain ja ainoastaan voi nämä ihmiset vapauttaa.

Hirvosen teksti on niin vahvaa, että se tekee kipeää. Lauseisiin ja niiden väliin mahtuu sellainen tunnelataus, että ainakin minä tunsin sen paineena rintakehällä. En olisi ikinä uskonut tämän pienen teoksen tekevän minuun näin suurta vaikutusta! Kirjaa voisi kokonsa puolesta verrata Kuin jokin päättyisi -romaaniin, joka myös on lyhykäisyydessään yksi ytimekkäimmistä muisteloista, joita kirjallisuudesta löytyy.

Muistakaa tämä kirja!

Kuten tuossa jo tokaisin, moni on tämän mahtavan teoksen lukenut. Mainitsen Lumiomenan Katjan, jonka blogista löydätte lisää linkkeä ja P. S. Rakastan kirjoja Saran.

Äiti
Olen ulkona ja en tiedä koska tulen.

Faija repi tiedevihkot palasiksi kun riideltiin. Anna yrittää liimata niitä jollain.

En ehkä tule ikinä takaisin.

Joona
PS Älä huolehdi. Olen tehnyt läksyt.