Tuomo Jäntti, Talven hallava hevonen

Gummerus 2015, 272s.

Suuri valkoinen hevonen. Oli astunut esiin Majakosken mutkassa vanhasta riihestä yhtenä yönä kun palasin tansseista. Liian suuri. Se hirnui, sen suusta löi pitkä raivokas liekki. Lähdin juoksuun vaikean koipeni kanssa. Se seurasi, muttei ottanut kiinni, aina kun vilkaisin olkani yli se oli siellä, talven hallava hevonen, ehkä sadan metrin päässä minusta.


Talven hallava hevonen on kuulas, utuinen, hirmuinen. Se hönkii ja potkii, tulee lähelle mutta juuri kun olet saamassa kiinni valkoisesta harjasta, tekee romaani hypyn, kirmaa karkuun käsistäsi. Et voi muuta kuin antautua tarinalle, antaa sen mystisten kavioiden kuljettaa, sitoa narunpätkiä toisiinsa mielessäsi, huomaten kuitenkin aina puuttuvan palasen.

Onko tämä palapelin kadonnut osa jäisenä talviyönä syntynyt tyttölapsi? Myöhemmin aikuisena murhattu Matilda, jonka veri huutaa kostoa sukupuolvien yli. Kurottautuen haudasta lopettaakseen sen, mikä alkoi kauan sitten. Sen, mikä vapautti aavemaisen, yliluonnollisen hevoshahmon, mistä maailmasta tai ulottuvuudesta sitten tänne tullutkaan.

Seuraukset ovat kuitenkin riipivät. Kolme sukua joutuu kamppailemaan vastaan sellaista, jota mieli ei ymmärrä. Ja miten nerokas ratkaisu kirjailijalta on ollut kirjoittaa tarina päinvastaisessa järjestyksessä. Aloittaa tarina lopusta, antaa sen hiipiä takaperin outoihin tapahtumiin, joista tragedia sai alkunsa.

Vuonna 2019 Roni joutuu kohtamaan pahimman painajaisensa. Hän saa päiväkodista epäröivän ja vaivautuneen soiton. Roni lähtee paniikin vallassa selvittämään, mitä tarhassa oikein päivän aikana olikaan tapahtunut. Käy ilmi, että pieni Silja-tyttö oli saanut nuken kohoamaan ilmaan. Henkilökunta on pelon ja hämmennyksen vallassa, samoin Roni. Tarina on lähtenyt käyntiin, juonen viimeinen silmukka avattu, ja tästä alkaa Ronin ja hänen tyttärensä pakomatka.

Kirjan alku oli minusta aivan parasta. Ihastuin välittömästi räväkkään ja omalaatuiseen aloitukseen, ja odotin innolla kysymyksilleni vastauksia. Seuraavaksi tarina vei vuoteen 2001, jossa Roni on nuori mies. Tai poika. Miten sen nyt ajattelee. Joka tapauksessa Ronin äidin miesystävä katoaa. Komea Jacob nähdään myöhemmin harhailevan täysin päinvastaisella seudulla, jossaa hänen oletettiin olevan, kulkevan kuin kuolema kantapäillään.


Jokin liikkui heijastuksen takana. Nielaisin huudon. Käännyin ympäri, mutta huone oli liian pimeä, en ollut sytyttänyt valoja minnekään, jokin tömähti. Yritin nousta tuolilta, suojata itseäni jotenkin. Epämääräinen muoto näytti pimeydessä syöksyvän minua kohti. Sydän hakkasi, yritin kumartua, väistää, kääntyä ja nostaa käsiä pääni suojaksi yhtä aikaa. Melkein vieressäni hirveä räminä. Kuulin äänen takaa tömiseviä askelia huoneesta pois ja kohti eteistä.


Tarinaan liittyy myös runsaasti muita henkilöitä, lisää paikkakuntia ja vuosilukuja, mutta itselleni rakkaimmaksi nousi Ronin ja Siljan tarina. Loppua kohden kirja alkoi saada aina vain omituisempia käänteitä ja tunsin lukiessa itseni vähän tyhmäksi. Miksi en ymmärrä mitä lopulta tapahtui? Mitä jäi näkemättä?

Toisaalta on hienoa, että romaani jää tällä tavalla avoimeksi, mieltä pitkäksi aikaa piinaavaksi. Silti! Erityisesti olisin halunnut tietää mitä Siljalle tapahtui.

Esikoisromaaniksi Talven hallava hevonen on ihanan salaperäinen ja kerronnaltaan sopivan kypsää temmatakseen armotta mukaansa.


Sen tapauksen kuluessa olin aikuistunut. Ymmärsin, että jokaisen ammatin, virkanimikkeen, ja vakanssin takana on aina ihminen ja että ihmiset voivat olla pikkusieluisia, viallisia, rakastuneita, väsyneitä - joka tapauksessa tunteidensa ja elämäntilanteidensa orjia aina.


***

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Hurja Hassu Lukija