Stephen King; Tervetuloa Joylandiin

Joyland 2013, suom. Kristiina Vaara ja Tammi 2015,  288s.

Olin kaksikymmentäyksi vuotias neitsyt, jolla oli kirjallisia pyrkimyksiä sekä kolme paria farkkuja, neljät kalsarit, Fordin rotisko (jossa oli hyvä radio), satunnaisia itsemurha-ajatuksia ja särkynyt sydän. 
Kerrassaan ihanaa.


Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin teosta voi kuvailla monin eri tavoin (kuten kirjoja nyt yleensä). Päällimmäisenä romaanista jäi mieleen sana ihana. Tiedän, latteaksi käynyttä, överikäytettyä (puhuen omasta blogistani). Mutta kun tämä vain oli. On. Ihana. Niin sydämeenkäyvä, että nyt postausta naputellessani antaumuksella heittäydyn muistoihin paahteisesta kesästä, ajan patinoimasta huvipuistosta, henkilöhahmoista, jotka jäivät jonnekin tietoisuuteni pohjalle elämään. Palaan Joylandiin.

Myönnän olevani huvipuistofriikki. Olen kaihonnut teemaan liittyviä kirjoja, ja kun sain käsiini sellaisen, vieläpä itse Kingin kirjoittamana, ahmaisin kultakimpaleen kerta-annoksena, onnellisena naisena. Kirja onkin epäilemättä kesäni kohokohtia. Tässä on tunnetta. Tässä on taikaa.


Se oli yksi niitä päiviä minun elämässäni, ja kun olen alamaissa - kun elämä romahtaa niskaani ja kaikki näyttää nukkavierulta ja halvalta, niin kuin Joyland Avenua näytti sateisena päivänä - muistelen sitä, vaikka vain muistuttaakseni itselleni, ettei elämä ole aina pelkkää teurastusta. Joskus palkinnot ovat oikeita. Joskus ne ovat kallisarvoisia.


Eletään nostalgisia aikoja, kesää 1973. Devin Jones, tarinamme nuori sankari on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan, Joylandin huvipuistossa. Taakse on jäänyt petollinen tyttöystävä (täysi pissis), joka jättää kuitenkin ikuisen arven Devinin sydämeen. Näin jo vanhentunut mies kertoo, muistellessaan erityisen merkittävää kesäänsä. Merkillistä. Mystistä.

Joyland, kuten epäilemättä monet huvipuistot, on aivan oma maailmansa. Vanhat duunarit perehdyttävät nuorisoa tivolielämän saloihin, ja Devinistä kuoriutuukin kesän myötä nuori mies, joka osaa myydä hauskaa. Mutta tapahtuu myös paljon muuta. Devin tutustuu kauniiseen yh-äitiin ja hänen kuolemansairaaseen poikaansa, joka omaa erityiskykyjä.

Myös salaperäinen, taannoinen kummitusjunamurha askarruttaa. Pitävätkö huhut kummittelevasta tytöstä paikkaansa? Voisiko aaveen jopa omin silmin nähdä?


Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärinpäin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.


Monen kanssabloggaajani tavoin hehkutan uutta Kingiä. Teos on pohdiskelevan viisas, surumielisesti hymyilyttävä, täynnänsä havaintoja niin nuoruudesta, kuin vanhenemisestakin. Kaiken keskuksessa popcornin tuoksuinen, maalipinnoiltaan jo rapistuva huvipuisto, sekä tietysti kummitusjuna, joka tulee kohti vaunut ryskyen...

Mahtavaa. Parasta.

Perstuntumalla, kullannuput.

***

Linkkejä muihin postauksiin

Krista, Kirsi, Katja, Kuutar, Jenni, Jonna, Morre