Pierre Lemaitre; Alex

Alex 2011, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2015, 405s.

Alex on odottanut kauhulla miehen paluuta, nähnyt itsensä raiskattuna, hakattuna ja tapettuna. Hän on kuvitellut, miten häkki laskeutuu, tuntenut, miten mies tarttuu häntä olkapäästä, vetää hänet ulos häkistä, läimäyttää ja pakottaa hänet alleen, miten mies tunkeutuu häneen, raiskaa, saa hänet kirkumaan tuskasta ja lopulta tappaa hänet. Niin kuin lupasi. "Haluan nähdä sinun kuolevan, huora." Kun naista haukutaan huoraksi, hänet aiotaan tappaa, eikö niin?

Elokuu on täällä, vielä menetettyä kesää huokuvan raukean lämpöisenä, mutta ilmassa tuntee jo lupauksen tulevasta. Syksystä. Ajasta, jolloin heinäkuinen pakkososiaalisoituminen, "pitäisi sitä ja tätä" -meininki jää taakse, ja on lupa, niin itseltään kuin muulta maailmalta käpertyä omaan kotiin lukemaan. I like! Elokuussa ilmestyy myös hurjasti odotettuja kirjoja, yksi niistä juuri käsillä oleva Alex, joka jo kantensa puolesta lupaa hyvää (pahaa).

Teos kertoo suloisesta, mutta huonon itsetunnon omaavasta Alexista, joka saa nalkkiin miehen kuin miehen. Itse hän tätä ihmettelee, "koska maailmassa on paljon kauniimpiakin naisia." Vielä suuremmaksi muuttuu ihmetys, myöhemmin kauhu, kun eräs seurailija ei tyydykään pelkkään flirttiin, vaan kaappaa nuoren naisen. Sulloo hänet väkivaltaisesti pakettiautoonsa, vie tyhjään teollisuushalliin. Kauhu muuttuu hysteriaksi, silmittömän raa'aksi eloonjäämistaisteluksi liian pienessä häkissä. Onko edessä hidas ja kivulias nääntyminen epämukavassa asennossa, vai meinaako mielipuoli tehdä jotakin vielä pahempaa?

Alexista kertovat luvut vuorottelevat tapausta tutkivien poliisien kanssa. Tahti rauhoittuu, lukija saa hengähdystauon pelosta. Poliisit ovat omalaatuisia, ja ah, niin ranskalaisia, että lukijaa alkaa väkisinkin välillä hymyilyttämään. On ylikomisario Camille (nimestään huolimatta mies!), lyhyen teinipojan mittoihin jäänyt, yksinänen ja tempperamenttinen. On komea, rikkaanpuoleinen hyväkäytöksinen Louis, sekä Armand, jonka vaatetus vastaa kerjäläistä. Mies omaa poliisinlahjojen lisäksi äärimmäisen pihin luonteenlaadun, mikä käy ilmi jatkuvana pummimisena:

Kun Camillen oli jäätävä sairauslomalle, Armand kävi katsomassa häntä sairaalassa. Hän odotti aina, että joku oli menossa autolla jonnekin sairaalan lähistölle välttyäkseen maksamasta matkaansa, hän tuli tyhjin käsin esittäen selitykseksi joka kerta uuden verukkeen, mutta hän tuli.

Kaappausta aletaan tietysti selvittelemään, kello käy, paniikki kasvaa, tutkinta junnaa paikoillaan.

Näin ei käy itse tarinalle, missään vaiheessa. Kirja on jälleen niitä romaaneja, joita kutsumaan termillä page-turner, koukuttava, ahmittava jne. Kuitenkin Alex on tutunoloisesta aiheestaan huolimatta paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Pierre Lemaitre lukeutuu takatekstin mukaan ranskan suosituimpiin kirjailijoihin, enkä ihmettele yhtään miksi! Mieshän kirjoittaa kuin riivattu! Ja vaikka itse tarina jo itsessään lähentelee neroutta, viimeisen silauksen romaanille antaa älykkäästi laaditut henkilöhahmot.

Mahtavuutta! Nyt täytyy lukea kirjailijan aiempikin suomennos, Näkemiin taivaassa.


Kun Camillella on monta rautaa tulessa, kuten tänä aamuna, eikä hän osaa päättää niiden tärkeysjärjestystä, hän uskottelee itselleen, että "tärkeintä on olla tekemättä mitään." Se on muunnelma hänen vakiometodistaan, jonka mukaan asioihin on otettava mahdollisimman paljon etäisyyttä.