Liane Moriarty; Mustat valkeat valheet

Big little lies 2014, suom. Helene Bützow ja WSOY 2015, 447s.

RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUILAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla.


Nythän on niin, että luen kohtuu vähän huumoripainotteista kirjallisuutta, chick-littiä, ylipäätään mitään kovin hauskaa. Ihmettelen miksi. Miksi aina täytyy valita katalogien synkimmät tarinat, uhkaavimmat kannet, pahaenteisimmät juonikuviot. Jännärit ovat viihdyttävä valinta, kyllä, mutta viihdettä löytyy myös toisentyyppisistä kirjoista. Ainakin australialaiset omaavat tämän lajin. Näin voin ylpeänä todeta, luettuani jo... jo toisen australialaisen kirjailijan teoksen.

Graeme Simsionin Vaimotesti ja Vauvatesti lumosivat älykkäällä huumorillaan, samaa lajia edustaa Liane Moriarty. Ensin ilmestyi iki-ihana Hyvä aviomies ja nyt on vuoro Mustat valkeat valheet -teoksella, josta muuten pidin vielä edeltäjäänsäkin enemmän. Mitkä kannet kirjoilla! Millaiset tarinat!

"Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Aivan nappiluonnehdinta takakannesta, jolle olen vähän kateellinen. Osaisinpa kertoa romaanista yhtä napakasti. Pukea sanoiksi millaista oli meno tarinan parissa. Pirskahtelevaa kirjallista ilottelua taustalla muumilaakson Mörkö. Tumma, ellei peräti musta salaisuus, joka saa tikkarin juuttumaan nieluun, salaisuus joka piirtää violetit varjot silmien ympärille.


Jane vaikeni ja nielaisi, koska hänelle tuli yhtäkkiä pakottava halu kertoa epäilyksistään Madelinelle. Kertoa, mitä yhden prosentin epävarmuus tarkoitti. Hänen teki mieli vain... sanoa se. Muuttaa se tarinaksi, jota hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Paketoida se tapahtumaksi, jolla oli alku, keskikohta ja loppu.
Oli kaunis lämmin kevätpäivä lokakuussa. Jasmiini tuoksui. Minulla oli hirveä heinänuha. Kurkku oli karhea. Silmiä kutitti.


Romaani etenee hauskasti käänteisessä järjestyksessä alkaen kuusi kuukautta ennen visailuiltaa. Lähestyen tuota tragediaa hiipimällä, vääjäämättä. Tuo mystinen alakoulun vanhempainilta pyörii jatkuvasti tarinan keskiössä, sillä silloin kaikki vaivoin tukahdetut tunteet räjähtävät käsiin. Silloin tapahtuu murha. Mutta lukija voi vain arvailla kuka murhasi ja ennen kaikkea kenet.

Kirja kertoo kauniissa merenrantakaupungissa asuvien esikouluikäisten lasten vanhemmista, perheistä. Madeline on rehevällä tavalla hullu emo, hän rakastaa meikkejä, vaatteita ja ristiriitaisia tilanteita. Sellaisia, joissa saa vähän revitellä. Aukoa päätään. Naisen paras ystävä, ylimaallisen kaunis kaksosten äiti Celeste puolestaan viihtyy Madelinen varjoissa, hiukan hämmentyneenä, aina omissa ajatuksissaan. Kuin elämältä hukassa. Naiset tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaäitiin, Janeen. Janelle hänen kaunis poikansa on koko elämä, mutta nainen on epätavallisen laiha ja tiiviisti koukussa purukumiin.

Vaikka sanotaan paljon, tärkeimmistä aina vaietaan. Niistä salaisuuksista, mustista valheista, joita ei voi päästää päivänvaloon. Ja kun ne lopulta sinne lipsahtavat, ovat seuraukset katastrofaaliset.

Tässä on arvottu suuntaan ja toiseen vuoden 2015 kirjojen parhaimmistoa. Nyt tuntuu siltä, että Top 10 -listalle on tämä romaani menossa viihdyttävyytensä puolesta.

Ainakin me keski-ikäistyvät äidit, me jotka osaamme jo nauraa itsellemme, olemme myytyjä Moriartylle:


Mikään ei merkinnyt kovin paljon enää neljäkymmentävuotiaana. Nelikymppisillä ei ollut oikeita tunteita, koska he olivat turvallisesti tuudittautuneet homssuiseen nelikymppisyyteensä.

"Neljäkymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." No, voi sentään.
"Kaksikymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." Murhenäytelmä! Pohjaton suru! Ottakaa murhaaja kiinni!


***

Kirjasta on blogannut ainakin Nina.