Kolme kovaa kesädekkaria

Rakkaat lukijani, kesällä on tullut luettua, paljon, sen sijaan bloggauksen kanssa on ollut niin ja ennen kaikkea näin. Ajattelin tavoistani poiketen niputtaa kolme kesädekkarian yhteen postaukseen. Kaikki kolme kuuluvat seuraamiini sarjoihin, ja edustavat pohjoismaista laatutavaraa.

Den stumma flickan 2014, suom. Jaana Nikula ja Bazar 2015. 472s.

Hjorth & Rosenfeldt; Mykkä tyttö

Hän oli hiljaa. Jotenkin se tuntui vieläkin tärkeämmältä nyt. Ehkä paikka sietäisi vielä ulkoapäin tulevat sanat, mutta ei enää sisältä tulevia. Silloin se hajoaisi. Silloin hän ei selviäisi. Hän ei enää koskaan puhuisi mitään. Ei ikinä. Ei kenellekään. Sen hän vannoi itselleen.
Mielessään.

On taas aika heipata vanhaa tuttua, raivostuttavan charmanttia rikospsykologia, Sebastian Bergmania. Kuten sarjaan tottuneet osasivat odottaa, tarina alkaa hyvinkin julmasti; on aamiaispöytä, jossa vapaapäivää viettävä poika aloittelee aamiaistaan. Lempimurot ovat loppu, velimokoma hotkinut viimeiset. Sitten soi ovikello. Perheenäiti ovelle... Ja tulee teloitetuksi. Hetken kuluttua koko perhe on kuollut.

Tästä alkaa Sebastianin ja tutun poliisikaartin, joka sisältää varsin erilaisia, eläväisiä henkilöhahmoja, painajaismainen tutkinta. Sehän mutkistuu entisestään, kun käy ilmi serkkutytön olleen vierailulla talossa murhien sattuessa. Minne katosi pieni, kuolemaan asti pelästynyt silminnäkijä? Tämän haluaisi tietää niin henkirikosyksikkö, kuin murhaajakin. Kissahiiri-leikki voi alkaa, ja tietysti äärimmäisin panoksin; onhan vaakalaudalla tytön henki.

Mykkä tyttö on hienosti laadittu teos niin juoneltaan, kuin henkilökemioiden sähköisyyden osalta. Kirjaa luki mielellään. Missään vaiheessa en pitkästynyt, mutta silti olo jäi aavistuksen... laimeaksi?

Davidsstjärnor 2013, suom. Outi Menna ja WSOY 2015, 496s.

Kristina Ohlsson; Daavidintähdet

Avital oli kertonut hänelle siitä. Pojasta, joka vihasi lapsia ja vaani heitä kotikaupunkia ympäröivässä karussa maastossa, pojasta, jota kutsuttiin Paperipojaksi.

- Hän nukkuu päivällä ja herää silloin kun aurinko laskee, Avital kertoi kuiskaten yhtenä päivänä kun he piileskelivät Avitalin rakentamassa puumajassa, jotta Davidin ei tarvitsisi mennä kotiin. - Sitten hän valitsee lapsiuhrinsa ja käy hakemassa tämän.

Raflaava on mahtavan Kristina Ohlssoninkin uusimman aihe; jälleen uhreina viattomia lapsia. Ensin ammutaan tarhatäti juutalaisen päiväkodin pihalla. Sitten katoaa kaksi juutalaispoikaa. Tuttu tutkija Fredrika Bergman (ei tietääkseni kuitenkaan sukua Sebastian Bergmanille!), pienten lasten äiti itsekin, kutsutaan mukaan tutkintaan, jota johtaa Alex Recht. Kun pojat löydetään surmattuina, paperikassit päässään, aletaan miettiä mystistä legendaa nimeltä Paperipoika. Tarun mukaan hän tappaa lapsia. Mutta satuolento ei tietenkään voi olla raakojen murhien takana, vai voiko? Onko kyse rasismista, juutalaisvastaisuudesta, vai jostain paljon suuremmasta?

Daavidintähdet tarjoaa tuiman paketin jännistä, jossa mukana sekä tavallisten ihmisten kohtaloita, kuin poliittisia väreitä. Kovin maanläheisiä nämä nykyiset Ohlssonit eivät ole, päinvastoin, kirjoista käy selkeästi ilmi kirjailijan ura mm. ulkoasiainministeriössä. Kunnianhimoa löytyy, ja nainen pääsee taatusti vielä pitkälle. Tällekään romaanille en varauksetta lämmennyt, vaikka kirja tiiviisti otteessaan pitkin.

Nattergalens död 2011, suom. Aino Ahonen ja Siltala, 377s.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis; Satakielen kuolema


En ole varma, jaksanko tätä, hän ajatteli tietämättään aivan tarkkaan, mitä "tämä" oli. Hänellä oli vain tunne siitä, että sota oli taas syttynyt ja että hän oli liian vanha ja väsynyt ja sopimaton sotimaan. Joku saisi nyt ihan oikeasti tulla pelastamaan heidät.

Ja sitten, sokerina pohjalla Lenen ja Agneten uusin Nina Borg. Todettakoon heti alkuunsa, että vaikka aikoinani hehkutin into pinkeänä Poika matkalaukussa -teosta, lehottelee Satakielen kuolema vielä esikoisromaaninkin ohi. Tässä kirjassa on sitä imua, joka saa dekkarilukijan unohtamaan maiset murheensa ja syöksähtämään sopivan painostavaan kyytiin. Nina tarjoaa aina mieleistä seuraa, kiitos maanisuutensa ja uskottavan persoonansa.

Ja jälleen kerran on lapsi vaarassa. Muistatte aiemmissa osissa vilahdelleen Natasa Dorosenkon? Natasan, joka avioitui lupaavan oloisen miehen kanssa välttyäkseen palautuksen kotimaahansa Unkariin. Huonosti kävi. Miehestä paljastui väkivaltainen sika, joka hakkasi säännöllisesti nuorta vaimoaan. Sen vielä olisi kestänyt, mutta sitten mies iski silmänsä Natasan tyttäreen... Sillä seurauksella, että Natasa yritti miehen tappaa.

Kirjan alussa nainen pakenee vankilasta, ja turvaverkko tyttären ympärillä kiristyy. Onko myös Rina vaarassa? Mitä tapahtui Natasan aiemmalle aviomiehelle, joka kuoli samalla tavalla kuin tanskalainen, kidutuksen uhrina, sormet murskana? Nuori, pelästynyt äitikö olisi kaiken takana?

Välillä piipahdamme Unkarissa 1930-luvulla, tutustumme Stalinin aikaa eläviin sisaruksiin, joita kalvaa kylmyys, nälkä... Viha.

Näitä kolmea sittenkin hyvin erilaista jännitysromaania verraten Satakielen kuolema saa täydet pisteet. Se on kirjoista pelottavin, ahdistavin ja samalla kiehtovin. Parasta kuitenkin, ettei teoksessa ole mitään kliinistä. Kolmen naisen tarina on täyttä tunnetta, tunnemyrskyä alusta loppuun saakka!