John Verdon; Murhakierre

Let the Devil Sleep 2012, suom. Marja Luoma ja Gummerus 2013, 604s. (arvostelukappale)

"Tiedättekö, mitä aavesärky on? Sitä esiintyy ihmisillä, joilta on amputoitu raaja. Kipu tuntuu kohdassa, jossa ennen oli käsi tai jalka. Sellaisena henkiin jääneet perheenjäsenet kokevat murhan. Kuin särkynä aaveraajassa, sietämättömänä kipuna tyhjässä kohdassa."

Oletetaan, että minun olisi luonnehdittava John Verdonin uusimman teoksen, Murhakierteen viehtätystä yhdellä sanalla. Se on äly. Jokaisen seuraamani jännärisarjan erottaa toisistaan tekijä, jonka vuoksi sarjaa seuraan kuin pässi narussa. Monissa painopiste on vetävissä henkilöhahmoissa, eräänlaisessa tuttuuden tunteessa, jonka pariin voi aina uuden romaanin myötä palata. Tai sitten räväkässä kerronnassa, kirjailijan taidossa loihtia tunnelmia. Verdonin plussaksi luetaan hänen taitonsa kehitellä arvoituksia, joiden verkossa lukija saa laittaa omatkin aivonystyränsä käyttöön. Vaihtoehtona antaa vain hiuksia nostattavan tarinan viedä.

Koska aina näissä jotain kammottavaa on, aavistus yliluonnollista, joka (valitettavasti) kolahtaa peruskallioon. Ihmisen pahuuteen.

Numeropeli avasi Dave Gurneysta kertovan sarjan. Murhaaja kehoitti uhria ajattelemaan tiettyä numeroluetteloa ja kas, kertoi juuri nämä numerot tulevalle vainajalle. Miten tämä oli mahdollista? Oliko kyseessä ajatustenlukija vai...? Sokkoleikissäkin mentiin samoilla omituisilla elementeillä, mutta tarina aavistuksen "normaalimpi". Murhakierre ottaa askeleen vielä lähemmäksi perinteistä dekkaria, harmi sinänsä. Jo itse nimi ja tuo kansi vähän epäilyttivät. Onko Verdonin ote lipsumassa? Vai kosiskeleeko hän tällä kirjalla pelkästään mieslukijoita? Luvassa on nimittäin kalliita autoja ja isoja aseita (blaah). Alkuperäinen nimivalinta olisi ollut mieleisempi, myös osuvampikin. Let the Devil Sleep.

Eipä olisi kannattanut sarjamurhaajaa herätellä. Näin kuitenkin käy, kun eläkepäiviä viettävään Daveen ottaa yhteyttä nuori toimittajaopiskelija, Kim. Kimin näky on tökkiä haamuja tv-sarjan muodossa, jossa haastatellaan sarjamurhaajan uhrien omaisia.

Haastattelussa keskitytään tarkastelemaan murhien pysyviä vaikutuksia ja pyritään luotaamaan syvältä kaikkea, mikä perheiden elämässä on murhien jälkeen muuttunut.

Ettei sarjan fokus häviäisi, keskitytään vain yhden, 90-luvulla toimineen ja erityisen inhottavan sarjamurhaajan uhrien perheisiin, murhaajan, joka määritteli itselleen nimen "Hyvä paimen". Eikä jäänyt koskaan kiinni.


Gurney ja hänen vaimonsa Madeleine asuvat luonnon keskellä paratiisimaisissa maisemissa. Mutta kuten aiemmissakin osissa, jälleen käärme raivaa tiensä tuohon autuuteen. Joka tosin tuntuu olevan mieleen vain Madeleinelle. Gurneyta pitkästyttää paikallaan olo, uloskaan ei viitsisi oikein lähteä. Toisaalta, onhan hän vielä toipumassa edellisen teoksen loppuratkaisusta, kun niskaan pukkaa jo uutta juttua. Kim pyytää Gurneylta apua, ja toisin kuin edellisissä jaksoissa, nyt Madeleinellakaan ei ole mitään sitä vastaan.

Lukuhetkien Sonjan kanssa pelkäsimme jo etukäteen, ruoditaanko jälleen tässäkin teoksessa riitaisan pariskunnan välejä. Kyllä, meneillään on jatkuva nokan koputus. Madeleine kohtelee miestään kuin lasta - ja kieltämättä lapsellisesti hän vaimoaan kohtaan käyttäytyykin. Verdon jättää nyt kuitenkin parisuhdekiemurat vähän vähemmälle ja panostaa mystisen paimenen tapaukseen. Joka tietysti on täynnä harhautuksia, piinaavia tunnelmia ja psykologiaa. Vaikkapa tässä muodossa.

Ollessani onnellinen tai surullinen oletan, että nykyisessä elämässäni asiat sujuvat hyvin tai huonosti – enkä arvaa, että jokin määrä tunne-energiaa on siirtynyt tukahdetuista muistoista tähän päivään.

Ja toisaalta tämä sitaatti voisi olla kuin suoraan omasta elämästäni

Hän yritti jäsentää faktat, tajuta tapahtumien seuraukset ja päättää, mitä olisi tehtävä ensimmäiseksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi jonglööri, joka taiteilee kuuden appelsiinin kanssa ja joutuu nappaamaan ilmasta vielä vesimelonin.
Vesimelonin, joka on täynnä räjähdysainetta.

Kuten voitte rivien välistä lukea, pieni pettymys minulle tämän kertainen Verdon. Ei kuitenkaan siinä määrin, että jättäisin sarjan seuraamisen kesken. Kyllä näissä tiiliskivissä oma lumonsa on. Kuten sanottu, se on se äly.