Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen.

***


Ensikosketukseni kirjan kanssa oli niinkin arkinen, että paikallislehdestä luin arvostelun. Mietin, että tuonhan voisi jossain vaiheessa lukaista. Pian teos alkoi pomsahdella eri blogien sivuille, ja kiinnostus tietysti tämän myötä kasvoi.

Romaani oli -onneksi- nopealukuinen, ja tarjosi karmaisevaa seuraa yhdeksi illaksi. Kirja jätti ristiriitaisen ja hämmentyneen olon.

Yltiöpäinen mutta varmasti realistinen toivottomuus ei ole miellyttävää luettavaa. Ei ollut kiva napsia herkkuja (kuten minulla on paha tapa) kirjaa lukiessa. Tuli murhe ja paha mieli niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet piinavuosia elämään. Ja toisaalta kirja aiheutti raivoa niitä hyväosaisia kohtaan, jotka pistivät pienet lapset äitineen kuolettavaa matkaa jatkamaan. Kirjan pahinta (?) antia oli, että se käänsi väkisin lukijan katsomaan omaan sisimpään ja miettimään mitä itse olisi samassa tilanteessa tehnyt. Jos ruokaa ei kertakaikkiaan riitä edes omille lapsille, ja jatkuvasti tulee lisää kerjäläisiä  almua anelemaan, olisiko jakanut omastaan, vai viitannut kintaalla toisen hädälle. Tuskin kovin sankarillisesti olisin minä osannut käyttäytyä. Kirjassakin sankarit olivat vähissä ja ihmisen raadollisuus hyppäsi lukijan kimppuun.

"Hän ajattelee naista, joka jäi makaamaan hankeen. Kuinka lumi laskeutuu naisen ylle, ei sittenkään hellästi peitellen vaan kuin raivoava meri, joka kiskoo haaksirikkoisen syvyyksiin."

Paatoksellista, runollista ja kaunistakin murhetta olivat siis nämä 139 virallista sivua tulvillaan. Epilogia ei syystä tai toisesta ollut enää numeroitu. Minusta viimeinen sivu palkitsi karun lukukokemuksen.


(Oli sen verran epätavallinen ja hämmentävä teos, että plussat ja miinukset saavat tällä erää jäädä)

Elif Shafak; Kirottu Istanbul

Yhdeksäntoistavuotias Asya Kazanci rakastaa Johnny Cashia ja ranskalaisia eksistentialisteja. Nuoren istanbulilaisnaisen kanssa samassa talossa asuvat äiti, tädit, isoäiti ja isoisoäiti, joilla kaikilla on oma taakkansa kannettavanaan. Perheen miehiä vaivaa sukukirous, jonka takia he eivät elä juuri neljääkymmentä ikävuotta vanhemmiksi. Suvun ainoa elossa oleva mies on eno Mustafa, joka on paennut kirousta Amerikkaan.

Kun Asyan amerikkalais-armenialainen serkku saapuu vierailulle, nykyisyys ja menneisyys törmäävät voimalla yhteen ja perheen salaisuudet ovat vaarassa paljastua. Kazancin naiset saavat huomata, kuinka vaikeaa on elää menneisyyden kanssa tai toisaalta siitä mitään tietämättä.

Kirottu Istanbul on Shafakin tunnetuin teos. Se on kiihkeä, kaikkia aisteja hivelevä lukunautinto, joka sekoittaa taitavasti historiaa ja nykypäivää, itää ja länttä, räiskyvää iloa ja syvintä surua. Armenialaisten kohtaloa käsittelevän kirjansa myötä Shafak sai syytteen turkkilaisuuden halventamisesta.  Myöhemmin syyte kumottiin.

***

Tutkimusmatkani kertomakirjallisuuden syövereihin on ollut erittäin antoisa kokemus. Koska (mainittakoon nyt vielä kerran) luen pääasiassa jännäreitä, on ollut hauska huomata, miten vähän nämä kirjallisuuden lajit eroavat toisistaan. Ainakin Kirottu Istanbul edustaa sen sortin tarinaa, että se peittoaa useimmat keskiverto dekkarit hätkähdyttävyydellään. Sävyeroja ei tietenkään saa unohtaa.

Tämä kyseinen kirja on ollut esillä monissa blogeissa. Kohtasin romaanin aivan sattumalta kirjastoreissulla ja uskalsin siepata sen mukaan. Niin monet huippuarvostelut eivät voi olla väärässä.

Plussat: Eivätkä olekaan. Sunday Express on luonnehtinut teosta kansilehdykässä "Ihmeellisen taianomainen, uskomaton, henkeäsalpaava." Tokihan moinen mielenkiinnon sai syttymään ja kirja kiilasi lukulistan kärkeen. Innostuin jo muutaman sivun jälkeen ja olin myyty tämän lauseen jälkeen:

"Siellä muutamat myyjät tunsivat hänet etunimeltä, erityisesti korukauppiaat. Zeliha oli heikkona kaikenlaisiin kimaltaviin asusteisiin. "

Tässä kirjassa mausteet tuoksuvat ja värit hyppivät lukijan silmille kun kaupunki säihkyy kilpaa käsirenkaiden kanssa. Huumori on ironista ja ihmiskuvaus hyvin helposti lähestyttävää. Vaikken Turkki-fani ole, nämä armenialais-turkkilais-kiemurat tempaisivat tiukasti mukaansa.

Miinukset: Tarinassa oli imua samassa suhteessa kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksessa, jonka voittanutta kirjaa en (vielä) ole löytänyt. Ehkä jos nyt oikein pilkkua viilataan ja jotain puutetta yritetään kirjasta keksiä, niin olkoon se sitten lempeys, jota olisin kertojan ääneen hivenen lisää kaivannut.

Näin. Suosittelen ma, ellei tätä vielä ole joku lukenut.

Syksy 2012

 Kirjasyksystä on tulossa varsin räiskyvä! Olen tehnyt siinä määrin varauksia kirjaston suuntaan, että ihan hirvittää mistä repiä aikaa näille mahtavan lupaaville teoksille. Lähinnä itselleni naputtelen muistiin tutustumisen arvoisia romskuja, mutta toki iloitsen, jos joku listalta löytöjä tekee.

Tuomainen Antti; Pahat miehet. Onko kenelläkään tietoa koska romaani julkaistaan? Kirjaston mukaan syyskuussa 2011, eli hiukkasen on aikataulu myöhässä. Ehkäpä kuukausi oikein, vuosiluku väärin...

Staun Susanne; Punainen merkki. Uutta pohjoismaista dekkariverta ei voi missata.

Douglas Preston; Veljensä vartija. En lukenut aiempaa Pendergast-kirjaa syystä, että olen sen sisältämälle aiheelle allerginen, mutta tämä uutuus vaikuttaa paremmalta.

Kovin on samankaltaiset mutta kauniit kannet kahdella jo loppukesästä ilmestyvällä lukulistojen kärkeen rynnivällä teoksella. Näitä o d o t a n.

Kepler Lars: Tulitodistaja.Tykkäsin Hypnotisoijasta mutta kirjailijapariskunnan seuraavan osan skippasin tylsän oloisen juonen takia. Tämä vaikuttaa taas lupaavalta.

Hjort Michael: Oppipoika. Mies joka ei ollut murhaaja aloitti uuden sarjan, jonka uskolliseksi seuraajaksi aloin.

Victoria Hislop; Saari. Lepra-teema on kiinnostava, olen myös heikkona saarilla tapahtuviin kirjoihin.

Riina Katajavuori; Perhehytti. Lapsiperheiden arki on aihe, jota joka solullani elän. Kirjalta odotan niin vertaistukea kuin oivalluksiakin.

Ihastuttava kansi, mielenkiintoinen aihe. Lukulistallani kaiketi Nälkävuoden jälkeen.

Tässä nämä kaikkein odotetuimmat, mutta ei todellakaan vielä kaikki...

Jennifer Vanderbes; Pääsiäissaari

Eletään vuotta 1913. Nuori kotiopettajatar Elsa Pendelton on uhrannut uransa huolehtiakseen autistisesta sisarestaan ja suostunut järkiavioliittoon itseään huomattavasti vanhemman antropologin kanssa.

Mutta maailma avautuu Elsalle, kun hän päättää lähteä mukaan miehensä tutkimusretkelle Pääsiäissaarelle. Edwardin on määrä tutkia jättiläismäisiä moai-patsaita, mutta kiehtova saari kietoo Elsan pauloihinsa. Hän löytää oman tutkimuskohteensa tulkitsemattomista rongo-rongo kirjoituslaatoista.

He eivät kuitenkaan tiedä, että kaukana Euroopassa on syttynyt sota. Saarta lähestyy saksalaisamiraali von Speen laivasto, jonka vierailu muuttaa kaiken.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin kasvitieteen tohtori Greer Farraday saapuu Pääsiäissaarelle tutkimaan siitepölyä. Greerin aviomies, kuuluisa tohtori Farraday, on kuollut, ja Greer uppoutuu ristiriitaisin tuntein saaren ainutlaatuiseen ekosysteemiin. Suostuuko karun kaunis saari raottamaan salaisuutensa verhoa?   ***


Voisi sanoa, että poistuin tämän teoksen kanssa oikein rytinällä omalta "tontiltani". Löysin romaanin Tarinauttisen sivustolta, ja tarina herätti innostukseni. Koska kirja ei ole enää uutuus, julkaistu 2004, varaustakaan ei tarvinnut tehdä, vaan bongasin sen suoraan kirjaston hyllystä. Olen alkanut saada närästystä jännäriahminnastani, ja Pääsiäissaari tarjosi raikkaan tuulahduksen hyvästä lukuromaanista.

Plussat: Kirja on siis Vanderbesin ainokainen (korjatkaa jos olen väärässä), ja kielellisesti toimii erittäin hyvin. Kerronta on lempeän oivaltavaa, paikoin kepeää, paikoin syvällisempää tarinointia. Teoksessa seurataan kahden eri vuosikymmenellä elävän naisen matkaa saarella. Molemmat ovat tutkijoita, molempia painaa omat kuormansa. Tykästyin enemmän Greeriin, uskomatonta kyllä. Siitepölytutkinta ei kuulosta maailman mielenkiintoisimmalta asialta, ja jotkut jutut ohitin maallikkona suosiolla, mutta yllättävän kiintoisasti kirjailija aiheesta kirjoitti.

Vaikka ihmissuhdedraamaa mahtuu mukaan, samoin kuin naisenaseman sivuamista, on teoksen loistokkain päähenkilö kuitenkin itse saari. Olen aina ollut jollain tapaa kiinnostunut tuosta karun mystisestä paikasta. Jo lapsena ihastuin saaren nimeen. Kirjassa kuvataan ihastuttavasti luonnon ihmeitä, ja se herättää matkakuumetta päästä paikan päällä käymään.

Miinukset: Pidin teoksesta alusta alkaen, mutta palavan lukemisen innon saavutin vasta puolivälin tienoilla. Paikoin koin siitepölykuvaukset tylsinä, mutta ihmekös tuo tällaiselle dekkarimaanikolle.

Kaiken kaikkiaan kirja jätti hyvän mielen. Kaunista tekstiä, yhdyn Elman suosituksiin!

"Kerro minulle."
"Haluatko todella kuulla?"
"Miksen haluaisi?"
"Se on surullinen tarina", Elsa sanoo.
"Hyvä", vastaa Max. "Silloin tiedämme, että se on totta."

 

Lämpöistä Juhannusta!!

John Verdon; Sokkoleikki

Kun Dave Guerney oli vielä New Yorkin poliisin johtava murhatutkija, lehdistö kutsui häntä ”superetsiväksi”. Se ärsytti häntä, samoin kuin rikolliset, jotka uskoivat voivansa tappaa jonkun jälkeäkään jättämättä.  Aina jäi jälkiä, Guerney uskoi.

Entäpä jos ei jäänytkään?

Guerney on palannut varhaisten eläkepäiviensä rauhaan, yrittää kasvattaa parsaa ja mukautua luonnon rytmiin, kun käsittämättömän kummallinen ja raaka tapaus houkuttelee hänet jälleen kentälle. Arvostetun psykiatrin vaimo löytyy lukitusta pihavajasta päättömänä vain muutama minuutti häämaljojen jälkeen. Poliisi uskoo, että murhaaja on kadonnut meksikolainen puutarhuri, mutta murhatun naisen äiti, kylmäkiskoinen seurapiirikaunotar, on toista mieltä. Guerneyn tutkimukset etenevät haparoiden, umpikujasta toiseen, ja nopeasti eriskummallisen kammottavasta tapauksesta uhkaa muodostua kammottavan eriskummallinen sokkoleikki. Paljastuva suunnitelma on pirullinen ja uhkaa lopulta paitsi Guerneyä myös hänen vaimoaan, ja yrittäessään suojella tätä hän huomaa, että murhaaja on kuin onkin jättänyt jäljen. Havainto vain tulee niin myöhään, että se ei ehkä enää ehdi pelastaa hänen omaa henkeään.

"Sokkoleikkiä on helppo suositella kaikille, jotka rakastavat kunnon arvoituksia."
- CNN.com

"Vahva jatko tekijän uskomattoman loistavalle esikoisteokselle."
- Washington Post


***


Olin aivan myyty Verdonin Numeropelin jälkeen. Kirjassa oli kaikki viimeisen päälle täydellistä, niin juonen kuljetus kuin henkilöhahmotkin. Samalla linjalla jatkaa Sokkoleikki, joka on, jos mahdollista vieläkin arvoituksellisempi. Skeptisesti pelkäsin jo kirjan loputtua, mahtaako kirjailja vielä tästä parantua, vai menevätkö seuraavat osat toiston puolelle? Verdonin äly on vertaansa vailla, joten jääköön pelkoni turhaksi.


Plussat: Olen lukenut tänä vuonna aivan mielettömän hyviä jännäreitä. Vanhoilta tutuilta kirjailijoilta on ilmestynyt sarjojen upeita jatko-osia, ja lisäksi olen löytänyt uusia helmiä, joista innostua. Sokkoleikki ylitti kuitenkin kaikki odotukseni, jotka varsin haastava Numeropeli asetti. Tämän tarinan ratkaisu oli periaatteessa yksinkertainen, mutta kirjailija harhautti kympillä. Tällaiset älyä vaativat rikostapaukset ovat genren parasta antia. Siihen lisättynä vielä päähenkilö, joka ei välttämättä fiksuudessaan kaikkein sympaattisin ole, mutta josta alkaa pitkän kirjan sivuilla pitämään, on taidokas paketti kasassa. Kirjan sivumausteena kulki päähenkilön, ja hänen vaimonsa varsin uskottava kuvaus kitkaisesta mutta silti lämpimästä avioliitosta.


Miinukset: Jotkut voivat ehkä kokea teoksen liian hidastempoisena. Toiminnallisten jännäreiden ystäville en aivan varauksetta voi kirjaa suositella. Itse tykkään juuri hitaasti kehittyvästä juonesta ja pikkutarkasta tutkinnasta, johon itse saa mukaan osallistua, joten lähes 700 sivua hurahti minusta vauhdilla. Mainittakoon myös, että juonessa oli mukana erittäin kuvottavia piirteitä, joilla ei onneksi mässäilty. Kirjailija luotti lukijan armottoman mielikuvituksen voimaan näissä kohdin.


Kirjan myötä Verdon vahvisti asemaansa suosikkilistani kärkipäässä. Testatkaa tämä!

Tuomas Kyrö; Miniä

Tämä teos tuskin esittelyä kaipaa. Useimmat Kyrö-fanit ovat varmasti jo kirjan lukeneet. Minä en saanut romaania omakseni, vaan odottelin kiltisti, koska yksi kotikirjaston neljästä niteestä vapautuisi.

Kirja on erinomainen välipalanamu. Positiivista itselleni lukea välillä muutakin kuin iänikuisia dekkareita (eipä tarvitse vielä vaihtaa blogin nimeksi Rakkaudesta jännäreihin). Miniä on tullut tutuksi Mielensäpahoittaja-kirjoista, mutta tässä kirjassa hän onkin -kuten kirjan nimi viitettä antaa- pääosassa ja kiukkuisen apen elämää tarkastellaan virkistävästi toisesta näkökulmasta.

Tuloksena on hauska mutta myös oivaltava ja yllättävän puhutteleva lukuelämys.

Carlos Ruiz Zafón; Taivasten vanki

Espanjalaiskirjailijan maaginen uutuus punoo Tuulen varjon ja Enkelipelin tarinoiden säikeet uudeksi lumoavaksi arvoitukseksi

Vuosi Tuulen varjon tapahtumien jälkeen salaperäinen muukalainen saapuu Semperen ja pojan kirjakauppaan, jossa työskentelee myös heidän ystävänsä Fermín Romero de Torres. Uhkaava vieras tuntuu tietävän Fermínin henkilöllisyyden.

Fasistien tyrmästä paennut Fermín toipuu kammottavista vankilakokemuksista ja suunnittelee häitään, mutta pysyäkseen turvassa ja voidakseen avioitua hän tarvitsee uuden identiteetin.

Tästä alkaa mysteerejä pursuava tarina rakkaudesta, ystävyydestä, kateudesta ja kostonhimosta. Se vie lukijan syvälle Francon sotilasdiktatuurin ajan Espanjaan, Barcelonan hämärille kujille ja Unohdettujen kirjojen hautausmaan uumeniin.

”Taivasten vanki palauttaa kasvoille hymyn, jonka lempikirjani
Tuulen varjo niille nosti.” – LaGuaridaDelSith.com

***

Tuulen varjo on yksi suosikkiteoksistani kautta aikojen (kuulostaako siltä kuin olisin sata vuotias). Minusta kirja oli täydellinen paketti täynnä rakkautta, arvoituksia ja goottilaista tunnelmaa. Ennen kaikkea se oli kirjallisuuden ylistystä, niin sisältönsä, kuin kerrontansa puolesta. Enkelipeli jatkoi samoilla linjoilla. Kuulemma kirjailija on kaavaillut Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjalle neljä osaa. Taivasten vanki jätti fanit takuuvarmasti nälkäisiksi ja sitä neljättä osaa himoitseviksi. Toivotaan, ettei odotusaika ole kovin pitkä.

Plussat: Olipas "hauska" huomata, miten vähän näistä aiemmista kirjoista muistikaan, kun teoksen aloitti. Kirjat voi vapaasti lukea yksittäisinä tarinoina, mutta sarjana niistä saa eniten tehoja irti. Kummasti henkilöt ja tapahtumat alkoivat lukiessa palailla mieleen. Sarja etenee ajallisesti käänteisesti, tässä keskityttiin jälleen menneisyyden saloihin, ja hurmaava, sanavalmis Fermín pääsi esittämään pääosaa. Välillä kirjassa mentiin hengästyttävän lujaa, välillä vauhti tasaantui rauhalliseksi, taustalla vuoroin kaunis, vuoroin kauhea Barcelona.

Miinukset: Harmittelin alkuun kirjan lyhyttä sivumäärää (300 sivua, mitä ihmettä?), kunnes tajusin, että niin paljon tulee vielä tapahtumaan, että Zafónin on pakko tällä kertaa jättää tarina pahasti kesken. Toki keskeytys harmitti kärsimätöntä ihmistä, mutta olen satavarma, että sarjan päätösosa lyö laudalta aimmat. Niinhän?

Kertakaikkiaan kaunis ja vakuuttava lukuelämys. Toisaalta väkivaltainen ja paikoin rumakin. Tässä on mukana kaikki draaman elementit! Minä suosittelen - ja leikin ajatuksella lukea pian aiemmat osat uusintana.

"Olen aina tiennyt, että jonakin päivänä palaisin näille kaduille kertomaan tarinaa miehestä, joka silloisessa tuhkan ja vaikenemisen aikakauden levottomiin uniin uponneessa Barcelonassa kadotti sielunsa ja nimensä varjoihin".

Joy Fielding; Henkeäsalpaava

 

Crosbien perhe muuttaa Floridaan, pieneen idylliseen kaupunkiin. Saman tien Sandy huomaa, että hänen miehensä on rakastunut netissä tapaamaansa nuoreen blondiin. Sandy jää yksin kahden hankalan teini-ikäisen kanssa, ja myös työ yläasteen opettajana pistää pinnan kireälle.

Pahempaa on tulossa: pikkukaupungin rauha järkkyy, kun kaksi nuorta tyttöä katoaa, ja koulun suosituimman oppilaan ruumis löytyy läheiseltä suolta. Sandy yrittää varjella tytärtään Megania - mutta eräänä päivänä tytär ei tulekaan sovittuna aikana kotiin. Sheriffi John Weber jahtaa sarjamurhaajaa pahojen kielten laulaessa: kaupunkilaiset epäilevät, ettei poliisin omatunto ole aivan puhdas. Tutkimusten myötä paljastuvat monet salaisuudet - mutta saadaanko raaka tappaja ajoissa kiinni?

Jännityksentäyteinen juoni, koskettavasti kuvatut henkilöt ja viehättävä miljöö tekevät tästä trilleristä herkkupalan!

***

Kotikissa palasi kesäreissulta, jolla huomasi jälleen, ettei osaa matkoilla kirjoihin keskittyä. Ei, vaikka kyseessä olisi kuinka tiukassa imussa pitävä teos. Ja sellainen tämä oli. Lämmintä kiitosta vain Leenalle henkeäsalpaavasta lukuelämyksestä! :)


Plussat: Joy Fielding on minulle tuttu nimi vuosien takaa. Olen pitänyt häntä keskivertodekkaristina, kirjoja kyllä lukee, mutta kovin suurta vaikutusta ne eivät ole tehneet. Jonkun teoksen taisin jättää keskenkin, ja Fielding jäi. Oli kyllä ilo lukea häneltä näin raikasta tavaraa! Sarjamurhaajateema on dekkarigenren ikuinen kestosuosikki, mutta taitava kirjailija voi aiheesta repiä aina vain uusia näköaloja. Hyvä Joy! 


Kirjan oma viehätyksensä perustui siihen, että teos vei keskelle teinimaailman söpöilyjä ja julmuuksia. Toisaalta ihastuttiin kihelmöivästi, toisaalta ulkoiset paineet olivat valtavat. Tutulta kuulostaa. Pitäisi olla laiha, pitkä ja suora tukkainen kaunotar, jotta tulisi yhteisön hyväksymäksi. Keski-ikää lähestyvät päähenkilötkään eivät olleet asialle immuuneja. Tuttua sekin. Yksi kirjan vakavammista teemoista olikin juuri tavoite olla ulkonäöltä "henkeäsalpaava" ja mitä tapahtuikaan, ellei ollut?


Toisaalta kirjan painopiste oli kuitenkin viihdyttää mahdollisimman mukaansatempaavalla tarinalla ja upeilla, kohtitulevilla päähenkilöillä, joista osasta piti, osaa inhosi. Aivan kuten kirjailija oli tarkoittanutkin.


Miinukset: Mitään en jäänyt lisää kaipaamaan ja mitään en pois ottaisi. Skipataan siis tämä.


Vaikka luin Henkeäsalpaavan kahden Kovan välissä (Slaughter ja Zafón), kirja jäi mieleen elämään omaa elämäänsä. 

Massasta positiivisesti erottuvien jännäreiden ystävät - olkaahan kuulolla!

Karin Slaughter; Pettävä hiljaisuus

Grantjärven hyisestä vedestä löytyy nuoren naisen ruumis. Rannalle jätetty viesti viittaa itsemurhaan. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että kyseessä on murha.Grant Countyn pikkukaupungin entinen patologi Sara Linton, joka on pitkän poissaolon jälkeen palannut lapsuudenkotiinsa kiitospäiväksi, tulee sattumalta vedetyksi juttuun mukaan. Pääepäilty haluaa palavasti tavata hänet, mutta kun Sara kiiruhtaa poliisiasemalle, mies makaa sellissään kuolleena. Sara ei luota vanhan vihamiehensä Lena Adamsin kykyyn tehdä tutkimuksia ja kutsuu apuun Georgian etsivätoimiston ja erikoisagentti Will Trentin. Will saa huomata, että pikkukaupunkilaiset vetävät itsepäisesti yhtä köyttä ja vaikenevat tapauksesta täysin. Ja ainoa ihminen, joka osaisi kertoa totuuden, on kuollut.

***

Karin Slaughter on ollut kautta aikojen yksi minulle tärkeimmistä trillerikirjailijoista. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa, ja elänyt mukana rakkaiksi tulleiden päähenkilöiden elämiä. Ehkä joidenkin kirjojen juonet ovat olleet toisia mielenkiintoisempia ja uskottavampia, mutta hienosti sarja (/sarjat) on jaksanut kantaa. Kuten fanit tietävät, kaksi kirjailijan viimeisintä teosta kuuluvat Georgia-sarjaan, joka yhdistää aiemmat Grant County- ja Atlanta-sarjat. Juuri kahden sarjan päähenkilöiden hitaasti lämpenevien välien seuraaminen teki Pettävästä hiljaisuudesta kutkuttavan kiehtovan.

Plussat: Itse tarina vaikutti alkuun melko perusdekkarikauralta. Mystisesti kuollut kaunotar. Kuka teki ja miksi. Mutta heti kun hiukan yksinkertainen Tommy ilmaantui mukaan kuvoihin, ja meni vielä kuolemaan, alkoi juoni mutkistua. Tarina tapahtui muutaman päivän sisällä ja teksti oli todella intensiivistä, yksityskohtaistakin. Karinin kerronta ei ole suositeltavaa ehkä kaikkein herkimmille lukijoille, mutta tämä kirja ei mielestäni ollut raaimmasta päästä.

No, todettakoon lyhyesti, että tarina oli mainio, mutta ehdottomasti parasta antia faneille, oli varmasti päästä seuraamaan, mitä Saran ja Willin elämään kuului. Myös Lena oli mukana tässä kirjassa omana omalaatuisena itsenään. Huippua!

Miinukset: Sanotaanko näin, että kirjan loppupuolella oli yksi asia, josta en tykännyt, mutta jota en voi missään tapauksessa nyt mennä paljastelemaan. Jääköön pieni pettymykseni arvoitukseksi, jonka ehkä kirjan jo lukeneet voivat aavistaa...

"Lena lopetti kirjoittamisen kuin seinään. "Odottakaa", hän huusi, koska tajusi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän pani muistilehtiönsä taskuun ja astui lähemmäs. Hän oli nimittäin nähnyt jonkin välähtävän tytön niskassa - jonkin hopeahohtoisen, ehkä kaulakorun."

Minä suosittelen!

Hehkutihehkuti

Nyt se on minulla!!



Kirja on kuin onkin jo julkaistu -anteeksi aiemmat sekoiluni- mutta ennakkopainos oli useimmista käyttämistäni nettikirjakaupoista loppunut. Eilen päätin pyöräillä ennen saunaa ihan vain poikkeamaan Suomalaisessa ja kas, siellä oli yksi kappale Karinia. Juhuu! (Hiukan kyllä nikottelin 36 euron hintaa, kun nettikirjakaupoista teoksen olisi saanut parilla kympillä, mutta saahan sitä joskus itseään hemmotella... Varsinkin kun on yhtä kärsimätön tapaus kuin minä)

Hetken mietin ostaako myös tämän



mutta eiköhän teos piakkoin kirjastosta saapune. Olen Zafón-fani, Tuulen varjo oli The Kirja, mutta tykkäsin kovasti myös Enkelipelistä. Ennakkoluulottomasti aion myös Taivasten vankiin suhtautua.

Ihania lukuhetkiä luvassa, sellaisia toivotan myös blogini lukijoille! Tervetuloa uudet mukaan =)