Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -epähaaste

Hei, se on haasteloiden aika jälleen, eikä minkä tahansa haasteen, vaan ihanan Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin soljuvasti sanailevan Irenen ihan oma:


Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista.

Haaste sattui oikein mukavaan saumaan, keskelle keskikesän kuumuutta, paahteisia päiviä, aistillisia öitä, jolloin lukutahti, ainakin omani, hiukan hiipuu ja uskokaa tai älkää, blogattavien teosten pinoakin olen saanut purettua.

Minun kulttuuriviipaleeni voisi näyttää, Ireneä matkien, tältä


KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI TV-SARJAA:

Elokuvia tulee nykyään katseltua törkeän vähän, olen ennemmän sarja-ihminen sen mitä ylipäätään ruutua tuijotan. Seuraavat sarjat ovat aivan mahtavia, joista


The Walking Dead

season 7 jatkuu syksyllä. Zombeja, tiukkoja juonenkäänteitä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, dystopiadraamaa, lisää zombeja... Toisille teistä WD on tuttu sarjakuvista, ja onpa tarinasta kirjasarjakin laadittu, mutta minulle ainoa oikea tapa sarjaa seurata on tv. Syksyä odotellaan jännittyneissä tunnelmissa, kuudes kausi kun päättyi huikaisevan karmivaan kohtaukseen.


True Detective (kausi 1.)

Dekkarihirmuille TD on varsinainen herkkupala; siinä kun, nimensä mukaisesti on etsiviä ja selvitellään pelottavaa, ratkaisemattomaksi jäänyttä tapausta. Kakkoskaudessa koko konsepti on eri, enkä jaksanut katsoa sitä paria osaa pidemmälle. Mutta tämä ykkönen! En ole ikinä nähnyt toista yhtä koskettavaa ja puhuttelevaa sarjaa, jossa alati kehittyvät päähenkilöt tulevat uniin asti. Matthew McConaughey...

Stranger Things

Netflix muisti minua sähköpostilla mainostaen uutta sarjaa sellaisena, joka voisi olla juuri minulle mieleinen. Juoni vaikutti periaatteessa kiinnostavalta, ja sarjassa näyttelevä Winona Ryder on yksi ikisuosikeistani, joten päätin antaa tälle mahdollisuuden. Sillä seurauksella, että koko ykköskausi oli katsottava muutamassa illassa. Winona todella loistaa hysteerisenä äitinä, jonka poika on kadonnut toiselle puolelle... Tämäkin sarja tunkeutui suoraan iholle. En osannut odottaa mitään näin tärisyttävän omaperäistä. Kasaritunnelmatkin aivan kohdillaan. Ja koska sarja on uusi, suositellaan sitä nyt tässä samalla!


KOLME VIIMEISINTÄ KUUNTELEMAANI BÄNDIÄ:

Kauhia kun tunnen itseni epäkulttuuriseksi muutoin kuin kirjojen osalta... Kuuntelen nykyään ennemmin hiljaisuutta, kuin biisejä, kokonaisista albumeista puhumattakaan. Kaivellaan siis esiin vanhoja suosikkeja.

Apulanta

Olen fanittanut bändiä heidän alkuajoiltaan saakka. AL:lla on jo ikää, kuten minullakin. Yhdessä olemme eläneet teini-iän kapinoista keski-iän aina vain rokkaaviin päiviin. Bändi ei ole missään vaiheessa menettänyt kykyään luoda kiihkeän tarttuvia kertosäkeitä, ja Tonin sanoituksista löytyy salattua viisautta. Apulannasta ilmestyy muuten syksyllä Teit meistä kauniin -niminen elokuva, jota en todellakaan aio missata!

In Flames

edustaa minulle raskaampaa osastoa, vaikka tosimetallistit yhtyeen lightiksi kategorioivatkin. Uusin albumi, Ciren Charms, on itselleni mieluisin. Laulajan ääni, kauniit melodiat, raskaat kitarat... Rakastan tätä bändiä!


30 Seconds To Mars

Jared Leton bändi soittaa jonkinlaista emorokkia. Passaa tällaiselle emotyypille.



KOLME KIRJAA, JOITA ENITEN ODOTAN SYKSYLTÄ:


Emma Cline, Tytöt (Otava) - Juoni vaikuttaa aivan huikealta, ehkä tämä on rankempi versio Silvia Avallonen Teräksestä?

Hanna-Riikka Kuisma, Viides vuodenaika (Like) - Koska kaikki aiemmat Kuismat ovat lumonneet.

Steinar Bragi, Sumu (Like) - Pelottavan kiehtovalta vaikuttava kansainvälinen läpimurtoromaani islantilaiselta kirjailijalta.


Nyt jätän teidät pohtimaan omia kulttuurillisia taipumuksianne, ottakaa tai jättäkää! ;)

Rakkaudella,
Annika

Jari Salonen; Kuokkavieraat

Otava 2016, 368s.

Harju kiinnitti kuvan kysymysmerkin yläpuolelle. - Jatta Jokimaa. 26 vuotta. Teini-ikään asti niin sanotusti kiltti tyttö. Innokas uimari ja ehdolla jopa nuorten vesipallomaajoukkueeseen. Sitten tapahtui jotakin ja tyyli muuttui. Viimeset ajat hän on ollut sensaatiolehtien kansikuvakamaa.


Kuokkavieraat ilmestyi ihan nimensä mukaisesti kutsumatta kotiini. Vähän nostelin kulmia kirjan kansille, ja lokeroin teoksen armotta mielessäni "miesten jutuksi". Jätetään odottamaan parempia aikoja. Mutta sitten Lillin kirjataivas väitti tässä tulevan Suomen oma Wallander. Myös ystäväni Krista rummutti romaanin puolesta. Ja minähän olen vaikutuksille altis.

Tarina käynnistyy ryskeen ja kolinan säestyksellä, huutonauruakin kuuluu. Tapahtuupa nimittäin häissä retrotyylille uskollinen morsiammen ryöstö. Vakavaksi vetää sekä hilpeän juhlaväen. että tuoreen sulhon se tosiasia, ettei morsianta kuulukaan takaisin. Tulee lunnasvaatimus. Tulee kinkkinen tutkimus kaikin mahdollisin vivahtein.

Samaan aikaan Jukka Zetterman, murtokeikkoja selvittämään alennettu keskusrikospoliisi saa ratkaistavaksi kummallisen traktorimurhan (kannet!). Zetterman ja Harju, lauseiden lopetuksen kanssa empivä poliisi, ovat kuitenkin kuulolla myös Jokimaan tapauksen suhteen. Minne katosi kohujulkkis omista häistään?

Zetterman on nyt tämä Suomen Wallander, mies joka vie sympaattisuuden uusiin ulottuvuuksiin. Juuri tällaisiin ikääntyviin, vaatimattomiin tutkijoihin olen lääpälläni.


Hän taitteli suodatinpussin reunat ja asetteli sen keittimeen. Mitatessa kahvia pussiin hän huomasi laskevansa lusikallisten määrää ääneen. Tämä on säälittävää, hän ajatteli. Minä puhun kahvinkeittimelle ja paras ystäväni on pölynimuri. Jos tämä jatkuu samaa tahtia, minä soitan vielä joku päivä Kansanradioon ja annan jonkun kuulla kunniansa.


Jari Salosen esikoisteos vähentää alun ryminöiden jälkeen kierroksia, tutustuttaa rauhassa varsin erilaisiin poliisipersooniin. Pikku hiljaa pliisuhko juoni alkaa kietoa kuin huomaamatta pikkusormensa ympärille, ja loppua kohden kirja täyttää vaativammankin dekkariketun odotukset. Lisää, pyydän minä!


- Tästä ei hyvää seuraa, Harju sanoi.

Dolores Redondo; Myrskyuhri

Ofrenda a la tormenta 2014, suom. Sari Selander ja Gummerus 2016, 578s.

Talo on musta, enkä tarkoita nyt seinien väriä vaan sitä mitä sen sisällä on. Tiedän että turhaan minä pyydän teiltä, että älkää menkö sinne, älkää etsikö sitä, koska jos olette se joka sanotte olevanne, jos pelastuitte siltä kohtalolta, jonka he olivat teille varanneet, on ihan sama vaikka ette heitä etsisikään, ennemmin tai myöhemmin he löytävät teidät.

Jumala teitä varjelkoon.


Jumala meitä varjelkoon Myrskyuhrin kaltaisilta tapahtumilta, koska tämä tarina pohjautuu toteen. Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan viimeinen näytös on omistettu pienelle Ainara-tytölle. Vaikka en voikaan tehdä mitään sen eteen, että oikeus voittaisi, ainakin haluan kunnioittaa nimesi muistoa...

Pamplonassa vanhempia kohtaa suruista musertavin, heidän pieni tyttövauvansa ei enää herää. Syy siihen, miksi poliisit, kirjan päähenkilö rikosylikonstaapeli Amaia Salazar muiden mukana, kutsutaan paikalle, on isän outo käytös. Vanhemmat olivat jättäneet vauvan hoitoon isoäidille ja lähteneet juhlimaan, kohtalokkain seurauksin. Kätkytkuolema on yksi kammottavimmista luonnonoikuista. Äiti panee lapsensa nukkumaan ja löytää tämän aamulla kuolleena. Miksi isä yrittää varastaa tyttärensä ruumiin ja höpisee uhrauksesta?

Mahdollinen rikos on raaka, ja se vie Amaian kumppaneineen oudon lahkon jäljille. Eräässä talossa, erään niityn laidalla on aina asunut kummallista porukkaa. Hippimeininkiä, okkultismia, vanhoja pakanallisia uskontoja. Nyt puhutaan itsensä Inguman, tukehduttavan demonin, heränneen ja vieneen vauvat. Sillä vastaavia, hämäriä kätkytkuolemia löytyy alueelta huolestuttavan paljon.


Mutta sen hän on aina tiennyt, ettei pelko mihinkään katoa. Se ei mene pois, ainoastaan perääntyy muutaman askeleen ja soljahtaa sitten jonnekin kosteaan ja pimeään paikkaan. Sinne se jää odottamaan kutistuneena pienen punaisen LED-valon kokoiseksi pisteeksi, jota ei voi olla näkemättä vaikka kuinka haluaisi; yritämme kieltää sen, koska niin meidän on helpompi jatkaa elämäämme.


Tunnustus, minun on pitänyt tutustua Baskimaan murhat -trilogiaan jo ensimmäisen osan, Näkymättömän vartijan ilmestyttyä. Jotenkin se on... jäänyt. Myrskyuhri vaikutti takakantensa perusteella kirjalta, jota yksinkertaisesti ei voi jättää väliin. Näinpä voin vain syyttää itseäni siitä, että olin tarinan muiden säkeiden osalta pihalla kuin lumiukko. Note to self, lue jatkossa sarjat niiden oikeassa järjestyksessä.

Ja kuitenkin. Tällaisen ummikonkin Redondo sai järkälemäisellä romaanillaan valtaansa. Kirja on painajaismaista luettavaa jokaiselle äidille. Sen viehätys nojaa hyytäviin maisemiin, vanhoihin mytologioihin ja vainoharhoja herätteleviin juonenkäänteisiin. En yhtään ihmettele kirjailijan saamaa suosiota. Ongelmani oli vähäisen Baskimaa -tietämykseni lisäksi päähenkilön ärsyttävän täydellinen persoona. Pidän enemmän pappatossuisista, tissuttelevista rikostutkijoista, vierastan näitä kauniita ja veitsenteräviä naiskonstaapeleita, joita välillä vastaan koroissaan kopsuttelee.



" ...olen oppinut myös jotain tosi tärkeää viime aikoina, nimittäin sen että ihmisellä on oikeus erehtyä. Se on yksi tärkeimmistä oikeuksista joka meille on annettu, se meidän pitää ensin ymmärtää ja sen jälkeen meidän pitää uskaltaa myöntää virheemme, jottemme toista samaa virhettä yhä uudelleen."

***

Kirjasta on blogannut ainakin Mai Laakso.

Håkan Nesser; Carmine Streetin sokeat

Maskarna på Carmine Street 2009, suom. Aleksi Milanoff ja Tammi 2016, 292s.

Sarah oli onnellinen lapsi. Uskallan väittää niin, ja samaan aikaan kun kirjoitan tämän, ikkunaan pöytäni yläpuolelle tömähtää jotakin - lintu tai pallokentältä karannut pallo, vaikea sanoa, mitään jälkeä ei näy - kohotan katseeni ja lasken sen taas; tuijotan neljän sanan lausetta, jonka äsken muotoilin, ja kavahdan valitsemaani aikamuotoa ja sitä miten automaattisesti käytin sitä.
Sarah oli onnellinen lapsi.


Håkan Nesser, sinä monen rakkaan lukijakollegani ylistämä ruotsalainen kirjailija, joka aiemmin olet ikään kuin luisunut käsistäni. Eipä sillä, että olisin aiemmin yrittänyt teoksiisi tutustuakaan. Ja kun Carmine Streetin sokeat alkoi vilahdella yhä useammin blogeissa suoran suitsutuksen saattelemana, en voinut enää kaunisnimiseen uutuusromaanisi olla tarttumatta.

Niinhän siinä sitten kävi, että se oli ainakin minun osaltani, rakkautta ensisilmäyksellä. Melankolisen rauhallisesti, ja ah niin viisaasti kerrot tarinan syvältäviiltävästä surusta. Kivusta, jota ei räiskitä silmille, vaan joka matelee rivien väleissä niin pakahduttavana, kuin se vain voi lapsensa kadottaneella isällä ilmetä.

Kyllä, katoamistapaus meillä taas tässä, mutta siinä missä aiemmin äimistelemäni Kadonneet hiipui epävarmuuden sokkeloihin, osaa Nesser tuoda tarinansa tuoreesti. Kirja ei pidä sisällään yhtään sanaa, jota ei olisi tarkoin harkittu. Lähes runollinen Carmine Streetin sokea kosiskelee onnistuneesti myös maagista realismia.


Sillä vaikka hiljaisuus voi olla merkki yhteisymmärryksestä, se voi kätkeä sisäänsä muutakin. Esimerkiksi vastakohtansa, ja siirtyminen rajan toiselle puolelle voi tapahtua niin hienovaraisesti, että sitä ei ehdi tajuta ennen kuin on jo liian myöhäistä ja huomaa yhtäkkiä olevansa vihollismaalla.


Avioliittoromaaninakin kirjan voi lukea, mikä suhteen riipisi rikki pahemmin kuin oman tyttären katoaminen, varsinkin kun vain toinen vanhemmista oli tapausta ikkunasta todistamassa. Erik Steinbeck, kirjailija ja tarinankertoja. Neljävuotiaana kadonneen Sarahin isä.

Taiteilijavaimo Winnie käsittelee suruaan maalaamisen ja vaikenemisen kautta. Lisäksi hän uskoo vakaasti Sarahin olevan elossa. Mikä on se hirvittävä salaisuus, jota Winnie kantaa mukanaan?

Lukujuhlaa, toteaa takakannessa Gefle Dagblad ja näihin sanoihin yhdyn minäkin. Myönnän myös hakeneeni heti kirjastosta lisää Nesseriä...



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.


***

Ja täällä ne lupaamani muut blogiarviot; Leena Lumi, Krista, Susa, Anneli, Mummo matkalla.

Veera Vaahtera; Kevyesti kipsissä

Tammi 2016, 243s.

Minä en jaksanut stressata puhumattomuudesta vaan katselin auton ikkunasta näkyviä taloja ja katuja, vaivuin ajattelemaan miten olin aina vieroksunut sosiaalisia ihmisiä. He olivat kuin jokin mystinen laji, jonka käyttäytymistä ja reaktioita en osannut ennakoida ja tulkita. Heidän aivokemiansa täytyi olla täysin toisenlainen kuin kaltaiseni, ja oli oltava onnellinen siitä ettei välillämme vallinnut suoranaista sotatilaa.


Hahaa, taisinpa yllättää tämän kertaisella kirjavalinnallani ainakin osan teistä, osoittaa olevani avarakatseinen poistuessani mukavuusalueeltani. Toisaalta, kyllä yksi hömppäkirja kesään mahtuu. Ja Kevyesti kipsissä on sitä paitsi jokaisen paljon lukevan fetissi.

Tässä kirjassa luonnollisesti luetaan, paljon. Päähenkilö Lotta toimii kirjastossa vahtimestarina, kaiken hereilläoloaikansa nuori nainen lukee, lukee, lukee, jopa niin uutterasti, että käy vaaraksi liikenteelle. Nenä kirjassa kun ei muista autoja katsella. Lotta teloo jalkansa ja joutuu vesivahingon takia muuttamaan siskonsa Memmun ja hänen tyttöystävänsä Katan nurkkiin.

Naiset eivät aio katsella vierestä, kuinka Lotta "lukee ohi elämänsä", vaan järjestävät hänelle treffit.


Mun mielestä suhteet on parhaimmillaan silloin kun ne syttyvät. Silloin näkee toisen niin ihanana kuin se oikeasti on. Kaikki väittää että ensihuuma sokaisee, mutta ei se ole niin. Sitä sokeutuu vasta myöhemmin. Enää ei riitä, että toinen on läsnä ja hengittää. Sitä alkaa esimerkiksi ajatella että tyhjä vessapaperirilla kylppärin telineessä on kunnioituksen puutetta.


Veera Vaahteran lempeän oivaltava huumori ei voi olla tempaamatta mukaansa vanhaa dekkarikettua. Kirjassa on hömppäromantiikan lisäksi vakavampia sävyjä, -  se kertoo hellästi millaista on elää introverttinä sosiaalisuutta palvovassa maailmassa. Millaista on, kun toisten ihmisten seura ihan oikeasti väsyttää. Kun kaipaa omaa aikaa ja tilaa, rauhaa, kirjoja.

Romaanista löytyy myös silmänisku ja vapautus meille, jotka pakkoluemme romaanit vaikka väkisin kannesta kanteen. Ei tarvitse. Huonon kirjan voi jättää kesken. Jos Lotta kykenee siihen, kykenemme mekin. :)


Parhaimmillaan lukeminen oli Köngäksen mukaan ajan haaskaamista, ja pahimmillaan se tuhosi silmistä näön, naisvartalosta linjat ja mielestä ymmärryksen siitä, mikä elämässä oli todellista ja mikä silkkaa fantasiaa.
- Pakko kai sitä on saada aikansa kulumaan, Köngäs myönsi. - Et ole ajatellut hankkia televisiota?


***

Kirjasta ovat bloganneet monet. Linkitän nyt Kristan ja Pian arviot - kiitos suosituksesta tytöt!

Karin Slaughter; Kaunokaiset

Pretty Girls 2015, suom. Pirjo Ruti ja HarperCrime 2016, 463s.

On asioita, joita ei saa koskaan pois mielestä.

Claire on kaunis nainen, joka omistaa niin luksusluokan talon, etten jaksanut uskoa moisia olevan olemassakaan. Upporikkaan aviomiehen, hiukan nörtähtävän Paulin, joka palvoo vaimoaan sivustaseuraajien mielestä ehkä liiankin omistautuneesti. Mutta vuodet ovat vierineet, liitto on kestänyt rakkauden täyteisenä.

Nyt Clairen satumainen elämä on kuitenkin saanut totaalisen käänteen. Paul kuolee eräällä sivukujalla, erään satunnaisen ryöstelijän puukotuksen uhrina vaimonsa käsivarsille. Surunmurtama Claire! Jo toisen kerran hän menettää karmealla tavalla omaisensa, ensin sisko, joka katosi vuosia sitten ja nyt Paul... Jonka tietokoneen nainen tietysti avaa. Eräät kansiot. Ja siinä samalla avautuvat helvetin portit.


"Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole oikeastaan ole ystäviä. Kissakin on kuollut. Minä omistan talon, johon en halua palata. Ginny-mummoa varten on hoivarahasto. Äiti selviää, koska hän selviää aina. Paul oli minun mieheni. Minä en voi vain jättää asiaa sikseen. Minun on saatava tietää. Elämässäni ei ole jäljellä mitään muuta kuin totuuden löytäminen."


Samoihin aikoihin media rummuttaa jälleen kerran yhden nuoren kaunokaisen katoamistapausta - kuusitoistavuotias. Valkoinen. Keskiluokkaa. Hyvin kaunis. Kukaan ei tuntunut olevan yhtä kauhuissaan silloin, kun kadoksissa oli ruma nainen.

Clairen jo parantunut, jäljellä oleva narkkarisisko Lydia, Lydia joka mussuttaa surutta sipsejä ja hoitaa työkseen koirien turkkeja, päättää tehdä tarpeensa Paulin haudalle. Naiset tapaavat vuosien eron jälkeen toisen ollessa housut kintuissa. Mutta nyt he lyöttäytyvät yhteen kaivaakseen esiin Paulin äärimmäiset salaisuudet.


Karin Slaughter. Olet palannut Kaunokaisten myötä jälleen asian ytimeen, sille alueelle, joka on juuri sinulle ominta. Naisten puolustamiseen. Uhrien esiin noustamiseen massan seasta. Brutaaliin tarinaan, jossa lukijakin saa väistellä veitsen iskuja. Tulla tahrituksi, pyyhkiä veriroiskeita vaatteiltaan. Tulla vapautetuksi. Kukaan ei kirjoita kuten sinä, rakas Slaughter, ja Gillian Flynnin sanoihin yhtyen, seuraisin sinua minne tahansa.


... Jos nainen torjuu miehen, nainen menee kotiin itkemään pariksi päivää, mutta jos nainen torjuu miehen, mies voi raiskata ja tappaa hänet.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjavaras Rene, Ulla, Mai, Luetut.net, Kirjat kertovat, Kirjakirppu.

 

Caroline Eriksson; Kadonneet

De försvunna 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom 2016, 235s.

Ajan hiekkatietä ohi kesämökkien, hyvin samannäköisten kuin se, jolta juuri lähdin. Ne seisovat tyhjinä tien molemmin puolin. Niiden edessä ei ole autoja. Missään ei näy ristin sielua. Tässä elämän puuttumisessa, autiossa, hylätyssä mökkialueessa, on jotakin luonnotonta. Tuntuu epätodelliselta. Minut valtaa karmiva tunne, että olen kuolleiden valtakunnassa.


Kuulostaako Kadonneet kirjan nimenä jotenkin... tutulta? Ehkä jopa puhkikulutetulta? En edes muista montako tämän nimistä, tai tällä variaatiolla varustettua romaania olen lukenut. Optimistisena (?) ihmisenä ajattelin, että kun kirjailijalla on ollut "munaa" tehdä näin tyypillinen nimivalinta, on hänellä uniikki tarina kerrottavanaan.

Takakannen teksti vaikutti kyllä jokseenkin käytetyltä; pieni perhe matkustaa salamyhkäistä menneisyyttä kantavalle järvelle, menevät saareen. Ja kah, kun päähenkilömme Greta lähtee Alexia ja heidän tytärtään, Smillaa etsimään, ovat mokomat hävinneet kuin maan nielemänä.


Hoipun eteenpäin ja etsin katseellani maasta ja puista. Jalkani liikkuvat yhä nopeammin, ja liikkeeni muuttuvat yhä nykivämmiksi. Harhailen päämäärättömästi, en enää tiedä, mistä tulen tai minne menen. Olen niin hädissäni, että suuntavaistoni on sekaisin. Missään ei näy pienintäkään jälkeä ihmisistä. Kurkustani purkautuu nyyhkäisy. Smilla.


Mutta mitä tekee Greta? Hän ei hälytä etsintäpartiota paikalle, vaan palaa perheen mökille haahuilemaan jonnekin psykoosin ja epätoivon välimaastoon. Totuus ja harha kietoutuvat yhteen niin sekavaksi vyyhdiksi, ettei lukijakaan lopulta tiedä, ketkä henkilöt ovat todellisia, ketkä eivät.


Myönnetään. Psykologisilla trillereillä on aina tietty kaava, tietyt harhautuskeinot, joita kirjailija käyttää, ja vain rajallisia mahdollisuuksia, mikäli realismissa pysymme, tarina lopettaa. Ruotsalainen Caroline Eriksson ei nyt tällä kertaa kultasuoneen osunut, mutta uskon hänen mahdollisuuksiinsa tulevaisuudessa. Jottei ihan murahteluksi menisi, peukutetaan Erikssonin kykyä loihtia seittimäisen epätodellinen tunnelma. Ja järvi tarinassa, kaunista!


Sitä joko luovuttaa tai antaa samalla mitalla takaisin. Minä olen äitini tytär. Luoja minua auttakoon, mutta se minä tosiaan olen. Tiedän sen nyt.

***

Kirjasta ovat bloganneet myös Ulla ja Luetut.net.

S. K. Tremayne; Jääkaksoset

The Ice Twins 2015, 349s. (ennakkokappale)

"Ei minua häiritse niinkään ajatus omasta kuolemastani, vaan minulle läheisten ihmisten kuolemasta. Koska rakastan heitä. Ja osa minusta kuolee heidän mukanaan. Siksi kaikenlainen rakkaus on tavallaan vain yksi itsemurhan muoto."


Eräänä hyytävän kylmänä talviyönä syntyi identtiset kaksostytöt, Jääkaksoset, kuten Sarahin isä heidät nimesi. Sillä tytöillä oli jäänsiniset silmät, lumivalkeat hiukset. Nyt jäljellä on vain toinen tytöistä, Kirstie. Niin samannäköinen sisarensa Lydian kanssa, että alkuun vanhempien oli merkittävä tytöt tunnistamisen vuoksi kynsilakalla. Mutta Kirstie, Kirstiliini pudottaa jo valmiiksi piinatun, tuskaisen äitinsä kannettavaksi pommin. Hän ei olekaan Kirstie, hän on Lydia!


Me tiedämme, että tämä on painajaismaista, mutta meidän on pakko yrittää. Tai teeskennellä.


Jäätävästä tragediasta edes hiukan toipuakseen typistynyt perhe päättää vaihtaa Lontoon kadut täysin toisenlaiseen maisemaan; he muuttavat Skotlannissa sijaitsevalle pienelle majakkasaarelle. Sinne, missä meri velloo ylvään harmaana, perintötalo narisee liitoksistaan ja kuhiree rottia, sinne missä gaelin kieliset saarten nimet saavat aavemaisia merkityksiä. Sinne missä itse kuolemanraja hiljalleen vuotaa. Sgurr an Fhuarain, Sgurr Mor, Fraoch Bheinn.


Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista. Milloin se menee pois? Ei ehkä ikinä? Se on kuin taisteluhaava, kuin lihaan uponnut kranaatinsirpale, joka liikkuu vuosien saatossa hiljalleen kohti ihoa.


Sarahilla ei ole kuin paljaat kalliot, muinaisena kohoava majakka ja aina vain oudommin käyttäytyvä pieni tytär. Aviomies, joka niin ikään vaikenee tuosta kauhujen päivästä. Mitä kaksosen kuolinpäivänä lopulta tapahtui? Miten pitkälle totuutta voi venyttää ennen kuin se katkeaa, kaikki romahtaa?


Aivan epäilyksettä voin tokaista näin puolivälissä vuotta salaperäisen S. K. Tremaynen Jääkaksosten olevan tämän vuoden paras psykologinen trilleri. Epäiltyksettä. Tarinan aavemainen, suljettu miljöö yhdistettynä loistavan mielikuvitukselliseen juoneen, sai hengitykseni huuruamaan. Varoituksena kuitenkin todettava kirjan aiheuttavan lukujumia, sen voin myöntää, koska Jääkaksosten jälkeen on vaikea löytää mitään vastaavaa, mitään yhtä koukuttavan kiehtovaa...

Jussi Adler-Olsen; Poika varjoista

Marco Effekten 2012, suom. Katariina Huttunen ja Gummerus 2016, 552s.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa.


Kaikkihan me olemme nähteen likaisiin vaatteisiin pukeutuneita kerjäläisiä, jotka istuvat katukivetyksellä muki edessään. Millaisia tarinoita he kantavat sulkeutuneiden kasvojensa suojissa? Millaisia tragedioita, ehkä huijauksia? Mustalaispoika Marco, viisitoistavuotiaaksi pienikokoinen ja vikkelä kuin kärppä, on päätynyt Kööpenhaminaan setänsä Zolan johtaman siirtolaisryhmän mukana. Zolalle he työskentelevät, kerjäävät, siinä missä myös tyhjentävät ammattimaisesti tanskalaisten taskut.


Hän näki hyvin, että aidan taakse ilmestyi lisää sinisiä vilkkuvaloja, mutta täältä häntä ei saataisi kiinni, sillä hän tunsi tien, joka kulki pantomiimiteatterin takaa teollisuusrakennuksen laajennusosalle, yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Ei ollut temppu eikä mikään livahtaa ravintoloiden takaa ja kiivetä teräspalkkien ja betonin punosta pitkin, kun nimi oli Marco.


Eräänä iltana Zolan armottomaan hallintotyyliin muutenkin kyllästynyt Marco kuulee sattumoisin keskustelunpätkän, jonka jälkeen kaikki muuttuu. Nuori, hyväsydäminen poika ei voi olla enää mukana ryhmän harjoittamissa raakuuksissa, hänen on tehtävä kipeä valinta. Suoranainen orjuus, joka tarjoaa kuitenkin ruokaa, kodin, turvaa. Vai vapaus ja armoton katu? Seuraavassa hetkessä Marco pakenee henkensä edestä.

Poika varjoista alkaa, kun hirvittävä petos paljastuu lukijalle. Se, kuinka Marcon tarina nivoutuu yhteen rikoksen kanssa, joka tapahtuu niinkin kaukana kuin Afrikassa, jää Jussi Adler-Olsenin taitaviin käsiin.  Osasto Q:n tarina puolestaan jatkuu siitä mihin edellinen osa, Tapaus 64 meidät jätti. Ja kuin sattuman sanelemana, Carl Mørck etsii nyt Marcoa...

Kirjailijalle tuttuun tyyliin myös tämä uusin sisältää puhuttelevan juonensa ohessa hersyvää huumoria ja kipakkaa dialogia Assadin ja Carlin välillä. Ilmassa sinkoilee kamelivertauksia, itämainen tee tuoksuu.


"Outoa kun ikkunat ovat auki", hän sanoi kahden minuutin kuluttua Assadille. "Miten sinulla sujuu kiipeäminen?"
Assad suoristi housujaan. "Minulla ja apinalla ei ole muuta eroa kuin banaani." Hän nauroi sydämellisesti.
Carl ei ollut varma, ymmärsikö sen täysin.


Ehken retkahtanut tähän uusimpaan aivan samanlaisella intohimolla kun sarjan aiempiin osiin. Poika varjoista on alleviivaten miesten kirja. Ja siinä juostaan lujaa.


***

Kirjasta on blogattu ainakin Lukulampussa.

Minna Rytisalo; Lempi

Gummerus 2016, 234s. (ennakkokappale)

Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.


Pieni maalaistalo, kivet rantapolulla. Kuusten kesäinen humina. Laituri, sen päässä kujeilevakatseinen nainen kuljettaa vettä hoikkien sormiensa lomitse. Lempi. Viljamin lempi. Kesä ja syksy, puolivuosikas elämää, makeaa kuin vastalypsetty maito. Niin pienestä kaikki alkaa. Katseesta, sanoista, huulien perhosenkeveästä kosketuksesta. Sitten ollaankin jo naimisissa, vaikka kylänväen mielestä Lempi on musta hevonen, villi kortti, todella villi, kaupunkielämään, nylon-sukkiin ja huulipunaan tottunut.


Ihminen on sellainen, että siinä ovat aina yhtä aikaa läsnä kaukaiset ja nykyiset, vaikka kauan onnistuinkin halkeamat paikkaamaan niin, ettei mitään vuotanut ulos.


Onni jää lyhyeksi näille kahdelle. Sota ylettää lonkeronsa Lappiin saakka ja Viljamin on mentävä, jätettävä nuorikkonsa, vaikka ei muuta haluaisi kuin kietoa Lempin johonkin lämpimään. Turvalliseen. Ja ihanko oikeasti, vaikko vain kuvitelmissa Lempin silmissä jotain empivää? Katumustako ehkä, tätä uutta maalaisvaimon elämää kohtaan?

Lempi jää kahden piikatyttö Ellin kanssa taloon, josta puuttuu mies. Samoihin aikoihin Lempin kaksoissisar Sisko rämpii halki sodan omalla tavallaan, tyylillään tehden vain sen, mikä naiselle luontaista on.


Kuka saapuu, kuka lähtee, kuka hajoaa? Lukion äidinkielenopettajan, Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on tunteista raskas. Se valuu, vuotaa, vie - ja se on kaiken loppu ja se on kaiken alku. Pienen ihmisen kohtalot suurimman pedon edessä, ei sodan, vaan sen joka kumpuaa suoraan sydämestä.

Kuten rakkaat blogikollegani, myös minä otin Lempistä lempikirjan. Kauniimpaa kieltä ja sakeampaa tunnevyöryä saa hakea.


Minulla oli kovasti opettelemista siinä, että ihminen on yksinäänkin kokonainen, jokainen meistä. Olen yrittänyt sisäistää sitä koko elämäni, koska se on kaiken lähtökohta. Kun näkee itsensä ehjänä ja kenestäkään riippumattomana, silloin pystyy näkemään toisensakin kokonaisena.