Samuel Bjørk; Yölintu

Uglen 2015, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2017, 398s.

Varjo seinällä.
Painajainen, joka oli saanut hänet kadottamaan hetkeksi otteensa todellisuudesta.
Minä luulen, että sinun työsi tekee sinut sairaaksi.
Tämä pahuus.
Tämä pimeys.


Tämän epätodellisen sumun keskellä, jossa nyt toistaiseksi elän, on yritettävä löytää tarttumapintaa. Tehtävä jotain konkreettista, saatava kiinni elämän riekaleista. Niinpä päätän lähteä siitä mikä on helpointa. Tai helpointa ja helpointa, mutta kuitenkin minua. Päätän blogata uudesta Samuel Bjørkin kirjasta.

Minä matkustan yksin antoi ensi makua siitä, mitä jatkossa voidaan odottaa Norjasta. Kirjailijanimen takaa löytyy luotimaisesti tarinaa kuljettava lahjakkuus, mies joka lisää kierroksia sivu sivulta vieden lukijalta totaalisesti niin ajan, kuin paikankin tajun.

Ja rankkaa kyytiä on luvassa. Alaston teinitytön ruumis rituaalinomaisesti aseteltuna. Ympärillään linnunsulkia ja kynttilöitä. Camilla. Yölintu.


Mies koristelee tytön.
Hän oli yrittänyt työntää sen pois, mutta nyt se kuitenkin tuli hiipien.
Mies koristelee tytön. Vaalea peruukki. Kukka suussa. Mies tekee tytöstä kauniin. Valmiin. Camillasta. Hän on alasti. Neitsyt. Mies aikoo käyttää häntä johonkin. Tässä on jotain mitä me emme näe.


Tapaus napsahtaa tietysti aiemmista osista tutuille rikostutkijoille; Holger Munchille ja Mia Krügerille. Munchilla palaa hirvittävän tutkinnan myötä sellainen määrä tupakkaa, että lukijankin keuhkoja alkaa pakottaa. Siskonsa kuoleman myötä myös elämänhalunsa menettänyt Mia puolestaan vetää viinaa ja pillereitä. Semmoinen kaksikko. Pelottavan inhimillisiä, ja ongelmineen kohtitulevia persoonia.


Eihän hän kuitenkaan ollut kunnolla ihminenkään, yhtä hyvin voisi helittää otteensa.


Kun ryhmän sympaattinen it-nero Cabriel saa epämääräiseltä, netin pimeimmillä alueilla seikkailevalta tuttavaltaan videon, menee koko tutkintaryhmä sekaisin. Voiko tuommoinen olla tottakaan? Millainen mielipuoli heillä oikein on vastassaan?


Kyllä. Yölintu toimii niin mainiosti, että voisin jo tässä vaiheessa povat Samuel Bjørkista yhtä dekkarimaailman kirkkaimmista tähdistä.


"Minä olen pöllö."


***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.

Musta tiistai

Kirjamessut 2015

Tänä aamuna huomasin facebookista järkyttävän uutisen. Kristan äiti kertoo blogissaan tyttärensä menehtyneen. Olen shokissa. Sanaton. Krista oli minulle kuin sisko. Hän oli kirjablogimaailman piristysruiske, loputon tsemppaaja, ja aina yhtä innoissaan hienoista lukuelämyksistään. Tapasimme harvoin, mutta pidimme yhteyttä netin välityksellä lähes päivittäin. Höpsötellen, kirjoista pöhisten. Puhuimme toisillemme surumme, jaoimme niin ilot kuin kipeät asiat. Siksi tämä sitaatti Jennifer Eganin Sydäntorinista pyörii jatkuvasti mielessäni:


Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.

Jää hyvästi, rakas ystävä!

Lars Kepler; Kaniininmetsästäjä

Kaninjägaren 2016, suom. Kari Koski ja Tammi 2017, 577s.

- Minä olen Joona Linna ja olen Ruotsin keskusrikospoliisin NOA:n rikoskomisario.


No niin. Lukujumin raatelema bloggariraukka on täällä kansikuvatytön tavoin vedellyt viimeisiään. Ei nyt sentään aivan yhtä konkreettisesti, kirjallisesti kylläkin. Parin romaanin parissa on junnattu viikkotolkulla ja meinannut (lyhyt) hermo palaa jo koko harrastukseen. Ei maistu. Ei kiinnosta.

Mutta kun näyttämölle astelee Joona Linna, silmät rävähtävät selälleen, sivut kääntyvät ennätysvauhtia, sydän jyskyttää pelosta. Ja riemusta. Kirjat eivät olekaan hylänneet minua! I'm back!


Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to...


Tällaisella lastenlorulla lähestyy tämän kertainen murhaajamme uhrejaan. Kanit yrittävät päästä taivaaseen, mutta joutuvatkin helvettiin. Aivan samalla tavalla käy eläimen raivolla metsästettyjen ihmisraasujen, joita jahtaa harvinaisen kylmähermoinen, ammattimainen spree killer.

Tarina starttaa itse ulkoministerin teloituksesta, jota todistaa väkivallan kohteeksi joutunut prostituoitu. Hämmästyttävää kyllä, murhaaja ei ole lainkaan kiinnostunut silminnäkijästä. Vailla kiirettä hän päättää raa'an työnsä häipyen viimein paikalta. Vain jatkaakseen missiotaan. Sillä lorun kymmenestä kanista on vielä yhdeksän jäljellä...

Tapausta epäillään terrorismiksi, mutta aiemmista osista tuttu Saga on kuitenkin aivan toisilla linjoilla.


- Minä en piru vie anna yhdenkään murhaajan jatkaa vain siksi että se hyödyttää Säpoa, Saga päättää lauseensa.
- Siksi me maksammekin sinun matkasi Kanariansaarille.
- Otan mieluummin niskalaukauksen, Saga vastaa.


Edellisessä osassa vankilaan joutunut Joona Linna on turvallisuuspoliisin ainoa toivo. Joona, tuo suomalainen, hiljainen sankari, jota kohtaan on mahdotonta olla tuntematta sympatioita. Kinkkiset käänteet saavat nyt jopa komisarion varuilleen.

Wau. Mikään ei rentouta paremmin kuin kunnon dekkari. Lars Kepler nimimerkkiä käyttävän ruotsalaisen kirjailijaparin Kaniininmetsästäjässä on kaikki ainekset kohdallaan, eikä ote herpoa edes sen kuuluisan keskivälin kohdalla, jolloin jännäreissä yleensä tempo laskee. Upea lukunautinto, jonka tähden luovuin ilolla yöunistani!

Jukka Laajarinne; Pinnan alla pimeä

Atena 2017, 263s.

Kaivaminen oli pinnan alle menemistä. Tiedostamattoman paljastamista. Pinnan alta löydetystä materiaalista pystyi rakentamaan linnoja, sen avulla pystyi kohottautumaan ylemmäs. Tiedostamattomaan kätkeytyi aarteita ja toisaalta myös sudenkuoppia. Juuri se, mitä emme tiedä, on meille vaarallisinta.



Mitä jos unet ja muistot saisivat kollektiivisen muodon? Jos pinnan alla vaaniva Varjo konkretisoituisi? Ja onnettomuudet, kauhut alkaisivat levitä ympäri maailmaa valtavien vesimassojen tavoin. Jos epidemia leviäisi jopa sanoista, katseista, samoissa tiloissa oleilusta?

Kun terapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo lapsuuden aikaisesta hukkumismuistostaan Korkeasaaren eläintarhan edustalla, kuulee mies lähes identtisen tapauksen heti uutisista. Maailmalla kuohuu muutenkin Ilmestyskirjan tyyliin; on tulvia, maan sortumisia, mielenosoituksia... Onko se menoa nyt? Vai voiko tapahtumiin vaikuttaa menemällä pintaa syvemmälle, menemällä ihmismielen sysimustiin labyrintteihin?



Muodoton huoli kouraisee sisuksiani. Siinä se on taas. Lammet, kuin eläintarhan osastot, ja joukoittain ihmisiä luisumassa niiden vesiin. Eläintarhan ja joukkohukkumisen yhdistelmä. Mistä pirusta tässä oli kysymys? Ei, ei mitä tahansa ihmisiä. Tyttöjä. 



Jukka Laajarinteen uusin romaani Pinnan alla pimeää lupaa takakantensa perusteella nannaa dystopiafaneille. Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan. Kuinka paljon, kuinka laajasti mielen sakkaa me jokainen mukanamme kannammekaan. Entä jos se kaikki jotenkin yhdistyisi? Ja kuitenkin... Nyt on todettava samoin kuin Wennstamin teoksen kohdalla, että liekkö kirjailija unohtanut kirjoittavansa romaania, eikä psykologista tutkielmaa? Myönnän tekstin menneen suurimmaksi osaksi aika pitkälti ohi maallikon järjen. Aihe on ihan  mielettömän kiinnostava, joten tämä on sääli! Olisin niin kovasti halunnut romaaniin rakastua. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Odotan innolla miten tämä toisille lukijoille avautuu, vai avautuuko ollenkaan; etenkin loppuratkaisu meni minulla täysin yli hilseen. Tajusiko sitä joku muu?

Seuraavaksi jotain takuuvarmaa; Joona Linna, come to mama.



Mutta hulluuden rajat ovat kauempana kuin kykenemme edes kuvittelemaan. Sodat ja kansanmurhat ovat kuitenkin, pahimmillaankin, pelkkä varjo siitä, mihin kollektiivisen sielun sairastuminen voi äärimmillään johtaa.

En voi kuin toivoa, että meidän huolemme on liioitelu.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Omppu Martin ja Marika.

Katarina Wennstam; Varjot

Skuggorna 2014, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2017, 443s.

Kukaan joka ei ole ollut siellä, ei voi ymmärtää, mitä odotettavissa on, kuinka hirveää se todella on.
Heillä ei tosiaan ole aavistustakaan.
Eikä ollut minullakaan. Sitä luulee olevansa valmistautunut, uskoo että voi opiskella millaista se on. Kunnes näkee veren, ruumiin, ruman kuoleman.


Ruotsalainen kirjailija ja mediapersoona Katarina Wennstam seisoo kaikissa kirjoissaan naisten puolella. Jollain tapaa tarinoissa, joko suoraan tai epäsuorasti, taustalla piileskelee aina vahvemman suhde heikompaan. Alistaminen. Väkivalta sen eri muodoissa. Viime vuonna ilmestynyt Kivisydän sulatti aihepiirinsä ja intensiivisyytensä takia sydämeni täysin.

Varjot avaa eteemme uudenlaisen ikkunan. Kostohan on motiivina maailman vanhimpia asioita, mutta entä jos kostaja onkin tällä kertaa joukko naisia jotka toimivat käsittämättömän hallitusti, periaatteella silmä silmästä ja hammas hampaasta? Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.


Kaikki kuolemaan johtava väkivalta vähenee Ruotsissa paitsi väkivalta läheisissä miessuhteissa eläviin naisiiin. Yhä edelleen miehet tappavat joka vuosi kuusitoista naista. Kaikki muut käyrät osoittavat alaspäin, vain se pysyy ennallaan.


Miesten, jotka eivät lyö perheitään, ei tarvitse turvallisuutensa puolesta huolta kantaa. Mutta miehet jotka vihaavat naisia, he ovat Varjojen kohderyhmää. He, jotka eivät ole saaneet tekojensa tähden yhteiskunnalta oikeuden- ja kohtuudenmukaista rangaistusta.

Mutta auttaako kosto kuitenkaan? Kuka on uhri, kuka syyllinen?

Näitä pohdiskelevat aiemmista teoksista tuttu rikostarkastaja Charlotta, ja puolustusasianajaja Shirin.


Ja todella tiukille joutuu myös lukijan moraali Wennstamin tiukassa otteessa. Toisaalta naisten toiminta tuntuu ymmärrettävältä, hyväksyttävältäkin, toisaalta taas väkivaltainen käyttäytyminen ajaa heidät hulluuden partaalle. Sekään ei auta, kuten kosto harvoin tekee.

Valitettavasti sain sellaisen olon Varjojen parissa, että kirjailija unohtaa tekstissään kirjoittavansa romaania. Aihe itsessään on ahdistavan yleinen, eikä siitä voi koskaan puhua liikaa. Fiktiivisenä tarinana kirja toimii yllättävän heikosti. Henkilöitä tupsahtelee lisää joka sivulla, oikeudellisia asioita puidaan kyllästymiseen saakka. Kostajanaisista taas olisin halunnut lukea paljon enemmän. He jäävät... no niin, Varjoiksi.

Kuitenkin kaikki rönsy saa huikeassa loppuratkaisussa merkityksensä.


Se alkaa käydä raskaaksi. Liian raskaaksi.
Hän tuntee itsensä ääriään myöten täydeksi kahvinsuodattimeksi, aivan kuin hän olisi pelkkää läpimärkää, pahanhajuista kahvinporoa. Aivan kuin kaikki se, mitä viime kuukausina on tapahtunut, olisi kulkenut hänen lävitseen, siivilöitynyt kaikeksi mitä he ovat puuhanneet. Mitä he ovat tehneet.
Mutta hän ei ollut oikein ottanut huomioon sitä, että hänellä olisi tällainen olo.

Plannerointia

Helou! Olen tässä uudesta harrastuksestani huumaantuneena miettinyt, pitäisikö sitä varten laittaa  jopa rinnakkaisblogi pystyyn. Viisaat ystäväni fb:ssä kuitenkin huomauttivat, että samasta materiaalistahan on kuitenkin kysymys. Paperia kirjat, paperia kalenterit. ;) Joten toistaiseksi näillä mennään, ja saatte nauttia (?) hehkutuksistani myös lukuasioiden vierestä.


Kalenterit.

Kaikki alkoi siitä, kun ystäväni Krista mainitsi fb:ssä (minähän en someriippuvainen ole...) alkaneensa harrastamaan bujoilua. Woot? Mikä juttu tuo on? Googlailin heti ja olin että miekii. Ja sitten löytyi facebookista se aiemmassa bloggauksessani mainittu Kalenterimania, myöhemmin Planner Lovers Finland, ja tälle tädille aukeni ihana rinnakkaismaailma. Sellainen paikka, josta ammentaa positiivisuutta, innostusta, ideoita. Impulsiivisena ihmisinä minun on aina vaara hurahtaa johonkin uuteen, kokeilla hetki, kyllästyä.

Uskoisin kuitenkin pysytteleväni tässä, tämä on nyt minunkin juttuni rakkaiden kirjojen ohella. On niin herkullista paeta arjen harmautta/kiireitä/kriisejä/younameit makkarin työpöydän ääreen, josta löytyy kasoittain tarroja, washi-teippejä, lehdestä leikattuja kuvia, kyniä, niin ja tietysti ne kalenterit. Joita aloittelijana rohmusin kuin päätön kana. Kaikkea oli kokeiltava, kaikki mulle heti nyt, ja sehän tietysti johti erinäisiin ylilyönteihin...

Happy Plannerin myin melko pian eteenpäin. Siirryin TN:iin (Travelers notebook), joka sisältää eri aiheita käsitteleviä vihkoja. Tungin mukaan myös erään liian paksun muistikirjan, josta muodostui sittemmin päiväkirjani. Sitä täyttelen mielialojen mukaan, käyden läpi valmiita kysymyksiä Maaret Kallion Lujasti lempeä teoksen pohjalta. Kirjasta on tulossa myös postaus myöhemmin.

Varsinainen ihastukseni, "pääkalenterini" on kirppisryhmästä ostettu CD (Carpe Diem), sisältönä Nilla Boutiquesta hankitut,suomenkieliset insertit. Ja voi kuinka ihana yhdistelmä tämä onkaan! Bujoilu ei kohdallani oikein toiminut (kokeiltu sitäkin, tietysti), mutta Nillan inserttien kanssa se on mahdollista.

Näiden lisäksi minulle on tulossa pikkuinen Heidi Swappin päiväkalenteri, johon kirjaan ylös joka päivä kolme positiivista asiaa. Niitähän löytyy. Vaikka pitäisi tikulla kaivella... Tahdon nämä kaikki muistoksi tulevaa varten. Aarteita, joita myöhemmin ihailla. Joiden parissa pyöritellä silmiä (mitä ihmettä mä olen tossakin ajatellut), naurahdella, kurtistella kulmia.

Ja joo, koska en ole harrastanut askartelua juuri ikinä, jouduin aloittamaan tuunaustarvikkeiden hankkimisen täysin nollasta. Oli aika, jolloin kotoa ei löytynyt edes yhtä ainoaa toimivaa kuulakärkikynää. Rahaa tähän on luonnollisesti palanut (liikaa) kuten aina uuden harrastuksen aloittamiseen, mutta jonkinlainen rauha tuntuu maaniseen osteluun nyt laskeutuneen.

Tahdon tehdä kalentereistani omannäköisiä. Minun vuoteni, minun elämäni, paperilla. Ihanaa!

Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua näihin aloittelijoille tarkoitettuihin vinkkeihin



Kalenterimania

Planner Lovers Finland.

Terhi Törmälehto; Vaikka vuoret järkkyisivät

Otava 2017, 288s.

Virpi käyttää sellaisia sanoja kuin rukouselämä ja armolahja ja yhteys ja kanava, ja ne kuulostivat lumoavilta ja päteviltä ja niitä tahtoi kuulla lisää, yhä lisää sanoja jotka siinä pöydän yllä tekivät maailmaa, uutta ja ihan vierasta.


Kainuusta kotoisin olevan monilahjakkuuden Terhi Törmälehdon esikoisteos, Vaikka vuoret järkkyisivät, on romaani, jota kyllä sillä silmällä katselin jo Otavan katalogista. En kuitenkaan tullut teosta pyytäneeksi, mutta kiitos kustantajalle, Vuoret putkahti postiluukusta iloisena yllätyksenä. Nyt seuraa kuitenkin varoituksen sana. Tämä postaus saattaa livahtaa hivenen teologisen pohdiskelun puolelle. Joten jos sellaista allergiaa podet, skippaa bloggaus, älä kuitenkaan kirjaa :)

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö. Perheensä, johon myös isovanhemmat kuuluvat, ainokainen. Elsa, tuo sanoihin rakastunut, niistä hullaantunut, pienen kyläyhteisön kasvatti. Ja nyt Elsan elämään astuvat aivan uudenlaiset sanat.

Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukkunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa.


Siinä missä valtaosa tuon ikäisistä karkaa salaa vanhemmilta bileisiin, on Elsalla, Talvilla ja Miralla toisenlaiset riennot. He ovat menossa helluntalaisen pariskunnan juttusille. Myöhemmin seurakuntaan. Sinne, jota körttikansa seudulla vierastaa, sinne, mistä ei voi edes omalle perheelleen kertoa. Elsa tahtoo, hänkin muiden mukana, Pyhän Hengen kasteen. Kielet. Kielet. Kielet. Ne on saatava, muuten koko usko raukeaa tyhjiin. Muuten ei kuulu jengiin.

Toisaalla seurataan Elsan elämää muutama vuosi eteenpäin. Silloin Kainuun kylmät, koruttomat kadut ovat vaihtuneet Kolumbian väreihin. Samat kysymykset eivät kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan. Maata voi vaihtaa, kieltäkin, mutta kaipuutaan ei.


Ehkä on niin, että nuorena ihminen uskoo että on kokonaan ihminen. Tekee itsestään ihmistä nostamalla sitä mikä on mieltä ja henkeä. Kun tulee aikuiseksi, tunnustaa eläimen.



Terhi Törmälehdon tekstistä kuultaa vahvasti hänen kirjalliset taitonsa. Äärettömän kauniissa teoksessa on kokemuksen karvas maku. Minä näin romaanissa vertauskuvallisuutta monella tasolla. Esimerkiksi; Kainuun karu luonto körttiläisyyden edustajana - toisaalla mausteinen, elämää sykkivä Kolumbia. Eikö se houkuta, kuten helluntalaisuus perinteisiin kyllästynyttä Elsaa? Elävää uskoa. Ihmeitä. Merkkejä.

Itse olen kokenut hyvin lyhyen vaiheen, jolloin huumaannuin itsekin vapaiden suuntien "vapaudesta". Luterilaisuus tuntui liian arkiselta, liian tavalliselta. Kuitenkin, oman kokemukseni mukaan, ja varmasti kokemuksia maailmaan mahtuu, tämä vapaus oli näennäistä. Kielillä oli pakko puhua. Uskosta tuli uskonto: suorittamista, paljon itsetehtyä. Palasin aika pian luterilaisuuteen, ja koen sen antaman ihmiskuvan realistisempana; ihminen pysyy ihmisenä loppuun saakka. Luterilaisena saan elää yksin armosta, ja se jos jokin on vapautta.


Törmälehdon romaani oli puhuttelevan surumielinen lukuelämys.



Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa.


***


Lisää kirjasta.