Erin Kelly; Älä jää pimeään

He Said / She Said 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2019, 486s

"Juuri tuota minä pelkäsin. Että joudumme sotkeutumaan valheiden vyyhteen. Valhe vaatii aina toisen ja sitten kolmannen valheen. Se on jo alkanut. Jos ei ole alusta asti rehellinen, on kusessa."



Jos kirjan kannessa kaksi suosikkikirjailijaani kehuvat näin vuolaasti brittiläisen Erin Kellyn romaania, ei kyseessä voi olla mitään keskinkertaista. Eikä olekaan. Jo aiheena täydellisten auringonpimennysten metsästäminen huokuu tuoreutta, festareiden kiertäminen luonnonilmiön perässä nuoruuden villiä huumaa. Kullattuja, tanssivia vartaloita, telttahikeä ja tahmaista rakkautta.

Ensimmäiseksi huomion kiinnittää Lauran pitkät, valkaistut hiukset, ne joihin myös Kit aikoinaan hurahti (Kit väittää, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta minusta rakastumiseen meni kaksitoistatuntia. Meitä ei haittaa, että olemme eri mieltä.) Nyt parin ensimmäisestä yhteisestä auringonpimennyskokemuksesta on jo viisitoista vuotta ja Laurasta paistaa esiin raskausvatsa. Seuraavina katseenvangitsijoina toimivat ahdistuksen lasittamat silmät.


Kun ahdistun, hulluus vie voiton järkiperäisestä puolestani. Järkevä minäni jää seisomaan kaukaiselle rannalle ja katsoo kauhuissaan, kun seilaan itse aikaansaamillani myrskyaalloilla.



Nuo viisitoista pitkää vuotta ovat heittäneet lähtemättömän varjon pariskunnan elämään. Ne ovat olleet pelon vuosia. Sillä aikanaan Laura joutui todistamaan raakaa raiskausta, silloin oli vain hänen sanansa miehen sanaa vastaan. Myöhemmin raiskattu nainen, kurvikas ja impulsiivinen Beth ilmestyy parin oven taakse. Hitaasti mutta varmasti Lauran epäilykset alkavat heräillä. Bethissä on jotain nyrjällään, ehkäpä koko tapahtumaketjussa?


Brittiläisen kirjailijan Erin Kellyn Älä jää pimeään edustaa juuri sellaista kihelmöivän mystistä, aavituksen hulluttelevaa psykologista trilleriä, jollaiseen en voi olla rakastumatta. Vaikkei romaani yhtä pureva olekaan, kuin esimerkiksi Gillian Flynnin, löytyy kirjasta sopivan tummia elementtejä. Ja se raikkaus, jolla Kelly kirjoittaa! Vaikka lukutahtini on ollutkin ala-arvoisen hidasta, tämän romaanin ahmin lähes entisellä nopeudella. Olihan minun saatava tietää mitä oikein tapahtui hetkellä, jolloin aurinko joutui kokonaan kuun peittoon...



Opin kauan sitten, että kun alkaa miettiä jonkin teon yksityiskohtia - vaikka vain haaveilisi, miten sen voisi tehdä - on jo ylittänyt jonkin rajan. Tämä on kuitenkin eri asia. Tällä kertaa olen toiminut mitään miettimättä. 


***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin


Kirjasähkökäyrä
Luetut.net
Kirjoihin kadonnut
Kulttuuri kukoistaa

Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjemanden 2018, suom. Antti Saarilahti ja Otava 2019, 542s.

Genz ojentaa käden kaiteen alle ja kerii narun auki niin, että esine roikkuu vapaasti edestakaisin heiluen. Kaksi tummanruskeaa, päällekkäistä kastanjaa: ylempi pienempi, alempi iso. Pienempään kastanjaan on kaiverrettu kaksi reikää silmiksi. Isompaan on tökätty tulitikkuja esittämään käsiä ja jalkoja. Yksinkertainen nukke, joka koostuu kahdesta pallosta ja neljästä tikusta, mutta jostain selittämättömästä syystä se saa Thulinin sydämen pysähtymään hetkeksi.



Lapsiperheelle ominaiseen tapaan huhtikuu, tuo kuukausista julmin, meni meillä sairastelun merkeissä. Olen tietoisesti vältellyt blogiani tuskaisen tietoisena huomiota ulvovista teoksista, joista pitäisi naputella pian. Ei pakon tähden, vaan koska nämä kirjat  ansaitsevat huomiota.

Aloitetaan purku Kastanjamiehestä. Synkeästi perinteitä vaalivasta, mutta omaa ääntään hakevasta trilleristä, jossa murhaaja merkitsee uhrinsa kastanjista tehdyillä nukeilla.


Kastanjamies, astu sisään. Kastanjamies, astu sisään...


Ja hän astuu. Hän täyttää sairaalloisen tehtävänsä yhä uudelleen, yhä älykkäämmin samalla brutaalilla tavalla. Nuori äiti amputoidaan elävältä, kidutusta jatketaan kunnes nainen kuolee. Sama kaava toistuu toisen niin ikään äiti-ihmisen kohdalla, eivätkä Hessin pelottelut sarjamurhaajasta voi enää kaikua kuuroille korville. Mutta kuinka murhat liittyvät vuosi sitten kadonneeseen tyttöön? Juttu piti olla valmiiksi taputeltu ja murhan tunnustanut mies istuu parhaillaan vankilassa. Ruumista ei vain koskaan löytynyt...


Teos tutustuttaa meidät kahteen etsivään; Thuliniin ja Hessiin. Tietynlainen taistelupariasetelma on kieltämättä tutun kuuloinen, puhumattakaan Hessin traumaattisesta menneisyydestä ja selkeästä auktoriteettikammosta.


Hess suhtautui kuolemaan pitkään välinpitämättömästi. Ei siksi, että olisi vihannut elämää, vaan koska oli niin tuskallista olla olemassa. Hän ei hakenut apua eikä mennyt niiden harvojen ystävien luo, joita hänellä oli. Hän ei noudattanut neuvoja, joita hänelle annettiin. Sen sijaan hän pakeni.



Kastanjamies piikittää suoraan hermoon. Jo prologi takaa vilunväristyksiä, ja niitä tämä tuhti lukupaketti tarjoaa kiihtyvällä tahdilla. Kaltaiseni verta pelkäämättömät jännärifanit ottavat romaanin varmasti ilolla vastaan, varsinkin kun juoni on näin taidokkaasti rakennettu. Toisaalta, odotan tanskalaisen käsikirjoittajan (mm. Jälkiä jättämättä) Søren Sveistrupin vievän sarjan päähenkilöitä vielä persoonallisempaan suuntaan. Jatkoa odotellessa.



Suru on koditonta rakkautta.


***


Kirjasta on blogattu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Mummo matkalla -blogeissa.