Kaj Korkea-Aho; Tummempaa tuolla puolen

2012 Suom. Laura Beck. Teos & Schidts & Söderströms, 436s.

Mitä se - Raamt - on muuta kuin tumma hahmo ullakolla katonlappeen alla, lähes näkymätön sille joka hehkulampun valossa etsiskelee jotain pahvilaatikoiden ja lehtipinkkojen seasta, varjo jonka silmät voivat välkähtää pimeydessä ja saada niskakarvat nousemaan pystyyn?

Ennen tiivis, nyt vuosien ja elämän erilleen ajama ystävänelikko. Surusta särkynyt Benjamin, joka on juuri menettänyt rakkaansa. Homoseksuaali Christoffer, joka on muuttanut kotikonnuilta jo aikoja sitten Turkuun. Siellä hän työstää lopputyötä merkillisestä kansantarinoihin perustuvasta varjo-olennosta. Änkytyksestä kärsivä Loke. Radio ja tv-työläinen. Uskonsa menettänyt pappi Simon.

Näillä mennään, ja kovaa mennäänkin. Tämä on miesten tarina, hämmästyttävän herkkä ja kauniskin kaikessa rujoudessaan. Kun törmäsin ensimmäisen kerran kirjan kanteen, tiesin tarinan lukevani. Se on yhtä omalaatuinen kuin tämä uniikki teos. Kauhun värittämä, kyllä, mutta enemmän kuitenkin jonkinlainen selviytymistarina. Psykologinen trilleri ystävyksistä, jotka palaavat kotiseudulleen hyvin synkissä merkeissä.

Benjaminin rakas ja Loken sisko Sofie on kuollut auto-onnettomuudessa. Sofie, joka yleensä ajoi pikemminkin ali- kuin ylinopeutta. Muutama päivä Sofien kuoleman jälkeen Benjamin saa valvontakameran näpäyttämän kuvan Sofiesta. Kuinka mautonta lähettää tässä tilanteessa ylinopeussakko! Mutta miehen katse nauliutuu viereiseen penkkiin. Kaiken järjen mukaan Sofien olisi kuulunut olla autossa yksin. Mutta hän ei ollut. Vieressä istui jotain mystistä...

Kirjan alussa pidettävät paikalliset juoksukilpailut saavat nolon käänteen. Ystävärinkiin kuulunut Simon, kansalaisluottamusta nauttiva pastori, jää kiinni aivan älyttömästä huijauksesta. Miksi ihmeessä hän ryhtyi oikomaan? Iltapäivälehdistö kiinnostuu tapauksesta joka uhkaa paisua yli äyräiden.

Ja Christoffer päätyy takaisin kotiin mukanaan keskeneräinen tutkielma ja kihlasormus. Mikä oikein on tuo Raamt, joka näyttäytyi miesten lapsuudessa monillekin kyläläisille raa'an murhan jälkimainingeissa? Mielikuvitusta vai todellinen hirviö?

Henkilökohtainen suosikkini tästä miesporukasta on Loke. Änkyttäminen on kuin jäävuori, jossa ulkomaailmalle näkyvät oireet ovat vain pieni osa ongelmaa. Hänen kamppailussaan sanojen muodostamisen kanssa on aitoa, inhimillistä tragediaa. Radiosta, tv:stä ja musiikkimaailmasta tuttu Kaj Korkea-Aho kirjoittaa aiheesta niin riipivästi, etten voi olla miettimättä onko aihe hänelle henkilökohtainen. Korkea-Ahon kertojanääni on miellyttävä ja vakaa. Siinä on vahva omaleimaisuuden merkki, joka saa lukijan epäilemään onko koskaan lukenut mitään kirjan kaltaista.

Psyykkeen rajamaita kiertävä tarina ei sorru epäuskottavuuksiin. Maagisen realismin keinoin kerrotaan varsin vakuuttava tarina lapsuudenystävistä, joilla on jokaisella oma painolastinsa menneisyydessä. Ettei vain varjo-olentokin liittyisi jotenkin siihen... On tullut hetki kohdata käsittelemätön suru silmästä silmään, murskata se, tai antaa sen murskata sinut.

"Joillekin se on artikkeli aikakauslehdistä. Toisille se on koko elämä." Simon muisteli miten Ingerid nousi uima-altaasta Bergdahlin uimahallissa ja kiiruhti märän laattalattian yli kuin kuolonkalpea kummitus. Hänen käsivartensa olivat kuin luurangon, kasvot kalpeat ja sinertävät. "Ja toisilta se vie hengen."

Teoksen on lukenut ainakin Kirjavinkkien Mikko

Sunshine award

Olen jälleen kiitollisella mielellä! Sain nimittäin tällaisen suloisen tunnustuksen Valkoiselta Kirahvilta ja Jamilta.Vastaavan postauksen olenkin jo tehnyt, mutta yritän nyt hiukan vastauksia väännellä. Ihanaa, että teitä jaksaa kiinnostaa myös ihminen blogin takana.

1) Mistä unelmoit?

Kolmen lapsen äiti unelmoi omasta ajasta, kuinkas muuten! Siitä, että saisi olla KOTONA aivan yksin. Lukea rauhassa ja kuunnella hiljaisuutta. Haaveilen myös bolognese -rotuisesta koirasta, ulkomaanmatkasta ja pitkälankaisesta kermanvalkoisesta olohuoneen matosta.

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

 Oma perhe ja rakkaiden läheisyys. Armo. Se, että tulee rakastetuksi omana itsenään, ilman minkäänlaista pingottamista.

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Irlantihan se olisi.

4) Elämäsi parhain saavutus?

Lapsoset. Se, että olen säilynyt hengissä. Tämä ei tietenkään ole itsestäni kiinni.

5) Suosikkiharrastuksesi?

Nyt en mene siitä mistä aita on matalin, eli lukemista ja bloggausta ei lasketa. Harrastan ihmisten bongailua. Eli ulkona liikkuessa (no, se on yksi harrastus myös) mietin tarinoita vastaantulevista ihmisistä. En aina. Silloin kun olen sillä päällä. Paikasta toiseen haahuilua. Koska olen kroonisesti väsynyt, en aina muista mitä milloinkin olen tekemässä. Päiväunia. Hyvien gluteenittomien (keliakia) reseptien löytämistä. Valokuvien räpsimistä ja erilaisten kuvauskohteiden haeskelua. Eräs iltapäivä taivaan valo oli hyvin erikoinen. En saanut sitä oikein kännykameralla talteen, mutta tähän tyyliin mennään

6) Suosikkimusiikkisi? 

Lähes kaikki melankolinen ja melodinen, kertosäevetoinen musiikki. Musiikki saa myös olla aggressiivista, koska itse olen enemmänkin rauhallisen pohdiskeleva, kuin kovin säpäkkä tyyppi. Pidän esim. My Chemical Romancesta, The Usedista, Nightwishistä ja Kaija Koosta. 



Muistaakseni Elegia ei ole Awardia -tehnyt, joten ojennan oranssin kukkasen hänelle! ♥

Arvonnan tulokset

Arvontani, jolla lähdin sadan lukijan rajaa tavoittelemaan, on nyt suoritettu. Erittäin onnistuneesti. Tervetuloa kaikille uusille, ja suuret kiitokseni vanhoille, uskollisille lukijoille! Te teette blogin pitämisestä mielekästä. Olen lapsellisen innoissani jokaisesta kommentista, jonka jätätte. Vielä suuremmin kuitenkin iloitsen, jos onnistun herättämään mielenkiintonne teoksia kohtaan, joista itse olen lumoutunut. Kliseisesti sanoen, annetaan hyvän kiertää! ♥ ♥ ♥

Tässä arvonnassa annoin pieneksi tehtäväksi suositella minulle jotain kirjaa. Sain paljon ihania lukuvinkkejä, joista aion ehdottomasti tehdä koosteen. Vielä tällä viikolla. Mutta nyt itse asiaan.

Arpalippuja oli sen verran paljon, ettei kulhossa tila riittänyt. Taaperokärryt soveltuivat tehtävään paremmin.

Ja tässä tulevat voittajat

Ensimmäisenä kirjan listalta saa valita Kaisa ja toisena Maija. Otattehan minuun yhteyttä sähköpostitse annika.kivi@live.fi , niin saadaan homma etenemään :)

Vielä kerran kiitos kaikille osallistujille ja sydäntä lämmittävää joulunodotusta!

Annika

Top Ten Sunday

Hän liittyy aiheeseen vain olemalla mies

Hups! Vakavaa äitiyden / univajeen / ties minkä aiheuttamasta lähimuistihäiriöstä kärsivänä unohdin, yllättäen, Top Ten Thursdayn aivan kokonaan. Aiempi postaukseni aiheeseen liittyen, löytyy, klik , täältä. Viimeksihän metsästettiin kirjallisuuden sankarittaria ja nyt on vuorossa sankarit.

1. Aloitetaan Jackilla, kirjasta Huone. Jack on pieni, reipas poika teoksessa, joka kääntää päälaelleen monista dekkareista tutun kuvion. Psykopaatti sieppaa naisen, joka viruu vuosikaudet vankeudessa. Syntyy lapsi. Jackin onneksi hänen äitinsä rakastaa lastaan, tilanteesta ja varsinkin "isästä" huolimatta. Ja Jack on voittaja-ainesta!

2. Tämän te arvaatte; Kurt Wallander. Hän ei kaipaa esittelyjä mutta ehkä perusteluja listalle pääsystään? Wallander tuli minulle tutuksi Mankellin loistavasta kirjasarjasta mutta olen katsonut tv-versioitakin. Eivät nekään huonoja ole, mutta minulle ainoa "oikea" Kurt löytyy kirjoista. Häntä voi nimetä lökäpöksyiseksi antisankariksi, jolla on kultainen sydän. Wallanderia inhimillisempää fiktiivistä henkilöä ei olekaan.

Yksi tv-versio Kurtista

3. Pakenevat unet, Nasta. Vuodatin sydämeni kirjasta arviota naputellessani, lukekaa linkki.

4. Sebastian Bergman, Oppipoika ja Mies joka ei ollut murhaaja. Sebastian on melkoinen antisankari. Hän on fiktiivisen maailman omalaatuinen törttöilijä. Täysin pösilö mies, fiksu, tottakai mutta ihanalla tavalla tunnevammainen. Hänestä on mukava lukea mutta en ole varma jaksaisinko moista tosielämässä...

5. Nuuskamuikkunen. Rento, melankoliaan taipuva erakko. Pössyttelijä, jolta löytyy elämänviisauksia.

6. Laakson Daniel. Olenko koskaan lukenut toista näin koukuttavaa teosta? Daniel ei ehkä loistanut persoonallaan niin kirkkaasti, kuin toivoa olisi voinut, mutta hänellä on silti paikkansa listalla. Hänhän selviytyi olosuhteista, jotka kääntyivän sen verran klaustrofobisiksi, että ainakin minä olin kirjaa lukiessa lähellä paniikkikohtausta.

7. Mielensäpahoittaja. Kyllä minä olisin mieleni pahoittanut, ellei tämä hurmaava marisija listalta löytyisi. Ei muuta kuin perunat kiehumaan ja maailman menoa kauhistelemaan!

8. Will Trent, josta Pettävä hiljaisuus viimeksi kertoi. Trent on yksinkertaisesti ihana! Hänellä on oma pimeä puolensa, mutta mies on vanhanaikaisella tavalla niin kiltti. Voi kumpa naiset käsittelisivät tätä aarretta vähän paremmin.

9. Kuin jokin päättyisi romaanin Tony. Kirjan on saavuttanut blogistaniassa supersuosion enkä tiedä ketään, joka ei olisi tarinaan langennut. Kyllä te Tonyn tiedätte.

10. Taivasten vangin Fermín. Synkkään goottilaiseen mysteerisarjaan tuo lämpimän tuulahduksen tämä hauska herra, jolla on todellakin sana hallussa. Nokkeluudet lentelevät miehen suusta ja hyvä niin, koska muuten Zafónin kirjat olisivat liian pelottavia.

Näin tällä viikolla. Jatkan Top Ten -listauksia mikäli muistikapasiteettini riittää ilmoittelemaan aiheesta. Jos tahdotte minun tekevän tällaisen aiheesta A tai vaikka B, vinkatkaa mitä voisin listata! Suloista sunnuntaita!

Annika

Ps. Kuvat pöllitty Googlesta ;)

Hän liittyy aiheeseen olemalla kirjailija...

Kate Atkinson; Kaikkein vähäpätöisin asia

 

One Good Turn 2006, Schildts & Söderströms 2012, 388s.

"Minun nimeni on Jackson Brodie", Jackson sanoi, "olen entinen poliisi." Hänen lävitseen kulki äkillinen, odottamaton väristys: siinä se, hänen koko elämänsä kahdessa lauseessa: Minun nimeni on Jackson Brodie, olen entinen poliisi. "Voinko jotenkin auttaa?"

Kate Atkinsonin aiemmasta dekkarista Ihan tavallisena päivänä tuttu Jackson on lopettanyt työnsä niin poliisina kuin yksityisetsivänäkin rikastuttuaan yllättäen. Aiemman osan lukeneet tietävät mistä rahat ovat peräisin, ja pian se selviää uusillekin lukijoille. Vaikka Jackson on päättänyt vältellä vaikeuksia, ne tuntuvat olevan toista mieltä. Sarja irrallisen oloisia rikoksia pyyhkäisee miesparan yli. Milloin hän löytää ruumiin, milloin kadottaa sen. Pesismailalla varustautunut raivohullu lihaskimppukin päätyy pahoinpitelemään Jacksonin peräti kahteen otteeseen, saaden tilanteet kuitenkin kääntymään päälaelleen. Jacksonista tuleekin syyllinen. Miten omituinen siivousfirma liittyy kuvioihin? Entä maatuskanuket?

Päälaellaan tämä sillisalaattia muistuttava tarina tuntuukin olevan, jos takakantta on uskominen. Kyse on irrallisista tapahtumista, joista kuitenkin, lopulta,  punoutuu selkeä juoni. Atkinsonin kerronta on niin omanlaista, että se pyykäisee dekkarimaailman täysin sekaisin raikkaudellaan. Mikä kirja! Romaanin kanssa saa nauraa vatsa kipeänä. Se imaisee maailmaansa ja tutustuttaa lukijan niin mahtaviin tyyppeihin, että vain todella taitava psykologisen kerronnan hallitseva kirjailija osaa heidät tällä tavalla tykö tuoda.

Tapahtumavyöry käynnistyy helteisenä kesäpäivänä Edinburghin festivaaleilla. Aiemmin mainitsemani pesismailihyypiö saa raivokohtauksensa, ja on vähällä tulla tappaneeksi viattoman (?) Bradleyn. Mies olisikin päässyt päiviltään, ellei väliin olisi tullut sivullinen osapuoli, Martin. Surumielinen, hiukan naisellinen Martin, joka kirjoittaa suosittua mutta laimeaa rikossarjaa. Varovainen ja pelokas Martin, jolle oli nuorempana tullut paha olo jopa leikkipuiston keinossa.

Tapahtumalla on runsaasti silminnäkijöitä ja yksi heistä on katkeroitunut, miehensä varjossa elävä Gloria. Glorialla oli tunne, että elämä oli sarja huoneita, joihin hän astui juuri kun kaikki muut olivat lähteneet. Mutta myös Glorian elämä tulee muuttumaan, pysyvällä tavalla.

Yksinhuoltajaäiti Louise, poliisi hänkin, ajautuu tapahtumien keskiöön. Louisen teini-ikäinen poika aiheuttaa päänvaivaa ja juuri tuhkattu äiti viruu ruukussa autotallissa. Jacksonin ja Louisen polut yhtyvät, mutta Jacksonilla Juliansa, jonka takia hän kaupunkiin on tullutkin. Julia on näyttelijä. Monessakin mielessä. Siinä sivussa myös kirjan inhokki. Mikä miehiä vaivaa, kun he hairahtuvat tällaisiin tapauksiin, jotka vain pyörittävät parkoja oman mielensä mukaan?

Edinburgh oli näköjään kaupunki, jossa kukaan ei tehnyt töitä, jossa kaikki käyttivät aikansa leikkimiseen. Ja joka paikassa oli nuoria ihmisiä, kaikki alle 25-vuotiaita, kaikki niin huolettoman ja suruttoman näköisiä, että Jacksonia ärsytti. Hän olisi halunnut kertoa heille, että elämä tuottaisi pettymyksiä päivittäin. Kyllä hymy hyytyisi. Jackson kauhistui tätä kaunan aaltoa, mustaa sappea, joka muistutti erehdyttävästi kateutta. Se ei ollut hänen omaansa, se kuului isälle. Hän ei voinut sanoa sitä omakseen, kun hänen raskain päivätyönsä oli kauhominen turkoosinvärisessä uima-altaassa.

Kaikkein vähäpätöisin asia on keski-ikäisen Jacksonin tarina. Se on tarina arkipäivän pienistä asioista, joilla on uskomaton valta vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Se on saman aikaisesti niin tragikoominen, etten ole ehkä koskaan lukenut toista näin hauskaa kirjaa. Taustalla on toki vakava juoni, mutta taustalle se jää. Rikos ja ratkaisu eivät ole niin oleellisia. Tarinan taika on itse ihmisissä. Tavallisuudessa, inhimillisissä persoonissa, joihin ei voi olla ihastumatta.

Sen verran on muristava, että minusta kerronta ei kantanut loppuun saakka aivan niin hyvin, kuin olisin olettanut. Puolivälin tienoilla Atkinson vakavoitui minusta liikaakin. Loppua kohden leikillisyys palasi, muttei yltänyt mainioon alkupuoleen. Tämä jäi vähän harmittamaan, mutta muuten kirja olisikin ollut lähes täydellinen.

Luimme kirjan Tuulian kanssa "kimpassa", joten postauksen samankaltaisuutta ei kannata hämmästellä :) Teoksen on lukenut myös Sinisen linnan Maria

Kamila Shamsie; Kartanpiirtäjä

 

Kartography 2002, Gummerus Kustannus Oy 2011, 392s.

Pysy siinä. Älä tule yhtään lähemmäs. Älä anna minun tuntea jasmiinin ja mausteiden tuoksua käsissäsi. Tältä etäisyydeltä voin saada itseni uskomaan, että sinä olet vain vanha ystävä.

Karachi. Väkivallan tyyssija. Lian. Muovin. Palavien autojen. Kaupunki vailla nimettyjä katuja. Vailla karttoja. Ruokanaan asfaltti. Hiki, veri. Kerjäläisen tyhjät kädet. Kaiken saastan keskellä auringonlaskuista hehkuvin.

Tässä rujon kauniissa maassa elää kaksi perhettä. On sydänystävät Raheen ja Karim. Pikkuinen, hörökorvainen Karim, joka vajoaa toisinaan omiin maailmoihinsa. Mutta vuosien päästä, ah, niin komea. Omapäinen, näpäkkä Ra, joka lakkaa kyselemästä päästyään liian lähelle tulta. Näiden kahden ystävyydessä on jotain maagista. Jo maatessaan yhdessä samassa pinnasängyssä, he kääntyivät kasvot vastatusten. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat. Kunnes.

On Zafar sekä Yasmin, Raheenin vanhemmat. Abi ja Maheen, Karimin vanhemmat. Nämä neljä ovat aina vetäneet yhtä köyttä, olleet kuin samaa suurta perhettä. Pinnan alla heitä on yhdistänyt synkkä tapahtuma, joka sai alkunsa sisällissodan runtelemassa Karachissa vuonna 1971. Vuosikymmeniä sitten kylvetyllä siemenellä on yllättävän suuri valta vielä tänä päivänä. Vain se voi erottaa Raheenin ja Karimin.

Kuinka monta muuria yksi kansa voi rakentaa ja pitää pystyssä, Ali mietti. Onko mahdollista kiertää yhden muurin ympäri törmäämättä toiseen? Kuinka monta nuotiota me sytytämme, kuinka paljon ruusupuuta poltamme tuhkaksi, jotta haaveidemme hehku säilyisi? Kuinka monelle tulikärpäselle käännämme selkämme, kun luulemme niitä kipinöiksi?

Teos alkaa Karimin ja Raheenin lapsuudesta, heidän ollessa kolmetoistavuotiaita. Maassa, jossa korruptio rehottaa eikä yksikään asukas ole turvassa silmittömältä väkivallalta, ei varhaisteini-ikä vaikuta kovinkaan erilaiselta kuin täällä kotosuomessa. Samat haaveet, sama uhma. Myös Karim ja Raheen muodostavat ystävänelikon coolin Zian ja suloisen Sonian kanssa. Tulevaisuus on avoin, mieli auki. Uskollisuus ja välittäminen leimaa tätä nelikkoa niin lapsuudessa, kuin myöhemmin, heidän ollessa parikymppisiä ja päätyessä jälleen yhteen. Kuitenkin juuri Raheenin ja Karimin välillä valitsee raudanlujan kiintymyksen side, jota toiset voivat vain hämmästellä.

Minä valitsen jatkuvuuden. Pitäkää muutoksenne.

Kirjan keskivaiheilla ystävyysrinki hajoaa Karimin jouduttua muuttamaan perheensä kanssa Lontooseen, pakoon Pakistanin levottomuuksia. Kamila Shamsie kuvaa riipivästi sortumatta kuitenkaan missään kohdin imelyyksiin, nuorten kaipuuta eron vuosina. Väistämätön jälleennäkeminen tuo riemua mutta myös nostaa vanhat, vielä vuotavat haavat pintaan. Ystävyys lehahtaa rakkaudeksi, joka tuntuu olevan tuhoon tuomittu. Mutta kirja ei kerro vain kahden nuoren välisestä rakkaudesta. Se muistuttaa, miten tärkeä on koti. Kotimaa. Olkoonpa sitten kuinka verinen tahansa. Shamsie kirjoittaa palavasta rakkaudesta Karachia kohtaan. 

Tiedän että ajatus kuulostaa kamalan itsekeskeiseltä, mutta en mahtanut mitään tunteelle, että kaiken tapahtuneen keskellä Karachi oli päättänyt kääntyä iskemään minulle silmää. Iskemään silmää tositarkoituksella: kyllä kaupunki sanoi, minun maillani sikiää hirviöitä, mutta älkää luulko että siinä on kaikki mihin pystyn.

Shamsien tyyli on runollisen pohdiskelevaa, todella syväluotaavaa tekstiä. Toisaalta huumorilla ja puhtaalla ilolla on keskeinen merkitys tarinassa.Vaikka rasismi on rankka aihe, se on vain osa tarinaa. Minulle itselleni tämä oli ennen kaikkea tarina toivosta. Ystävyydestä. Rakkausromaaninakin kirjan voi lukea, kunhan pitää mielessä, että Kartanpiirätäjä on myös paljon muuta. Etäisyyksiä, välimatkoja, sidoksia, tien löytämistä. Jos harrastaisin kirjojen pisteytystä, tämä saisi 5/5!

 Kun me nauramme, siinä naurussa on uhmaa.

Teoksen kansi on todellinen taideteos. Sitä voi äänestää Leena Lumin Vuoden kauneimmat kirjan kannet kannet -arvonnassa. 

Ikkunahaaste

Päivittääkseni ikkunahaastetta laitan muutaman otoksen ajalta, jolloin meillä oli lunta. Tarkoitushan haasteessa on saada kuva, millaiselta maisema näyttää eri kuukausina. Lumi on taas kaukainen muisto tai etäinen tulevaisuuden haave. Surullista tämä pimeys ja kura siinäkin mielessä, että aurinkoisena ja vähäkin lumisena päivänä täällä on todella kaunista!

Kotikirkko tosin on upea kelillä kuin kelillä.

Poikkesimme tänä harvinaisena poutapäivänä (huomatkaa pilvetön taivas) myös läheisessä museokorttelissa. Siellä olisi ollut kuvattavaa vaikka millä mitalla, mutta en tahdo tässä vaiheessa liikaa paljastaa.

Tunnelma korttelissa on kuin toisessa maailmassa. Vanhoja puutaloja, pieniä käsityöpuoteja. Rosoisia aitoja, kapeita kujia. Ilmassa tuntuu kaakaon ja vastaleivotun pullan tuoksu. Kuvitelkaa tätä lumen valkaisemassa jouluvalaistuksessa...

Hieno homma, nyt sain päivitettyä tuon ruman Lumiukkokannen päälle, eikä tarvitse voida pahoin aina blogissa piipahtaessa :) Ikkunahaasteeseen palajan viimeistään joulukuun alussa. Sitä ennen luvassa muutamia todella lupaavia teoksia, joita luen itselleni epätyypilliseen tapaan samanaikaisesti.

Uusille jäsenille lämpimät tervetulotoivotukset! Huomiottehan arvonnan, vielä on reilusti aikaa osallistua!

Jo Nesbø; Lumiukko

 

Snømannen 2007, Johnny Kniga Kustannus 2008, 441s

"Jo Nesbø on yksi aikamme tunnetuimpia norjalaisia maailmalla. Sillä, kuten Suomen dekkariseuran palkintoraati totesi kunniakirjaansa myöntäessään: "Mielikuvituksellisesti kirjoitetut ja taitavasti ryhmitetyt Harry Hole -teokset vangitsevat lukijan ja edustavat aikamme parasta rikoskirjallisuutta."

Näin kuvailee tätä karun komeaa kirjailijaa teoksen takakansi. Olen täysin samaa mieltä. Ehdottomasti Nesbø erottuu edukseen rikoskirjallisuuden sankasta massasta. Dekkaritaivaalle putkahtelee tuon tuostakin uusia, kirkkaita tähtiä, mutta Nesbø itse on pitkän linjan ammattilainen. Harry Hole -sarja on nyt edennyt jo yhdeksänteen osaan, kyseinen Lumiukko on napattu sarjan loppupuolelta ja on järjestyksessä seitsemäs. Minut tuntevat tietävät, etten ole uskollinen kronologiselle järjestykselle, vaan suvereenisti napsin kiinnostavat teokset mukaani vaikka keskeltä sarjaa. En nimittäin usko, että ehdin koskaan tätä(kään) sarjaa lukea kokonaan. Kiinnostukseni Harry Holeen heräsi uusimman romaanin, Aaveen myötä ja Lumiukon juoni tuntui yksinkertaisesti liian jännittävältä sivuutettavaksi. Vai miltä kuulostaa sarjamurhaaja, joka tappaa ensilumen aikaan? Toisia uhreista varoitetaan lumiukolla, toisille käy astetta huonommin...

Harry Hole on itsessään melkoinen persoona. Okei, monissa pohjoismaisissa dekkareissa päähenkilöllä on ongelmia niin alkoholin, kuin ihmissuhteiden kanssa, mutta kirjailija on saanut todella loihdittua Holeen tyyliä! Hän on itseironinen, pakkomielteisesti työhönsä suhtautuva poliisi, jolta ei jää yksikään juttu ratkaisematta. Psykologinen ulottuvuus tekee Holesta inhimillisen ja ihastuttavan jääräpään.

Sen sijaan hän tuijotti muiden ihmisten kasvoja erottaakseen niissä piilevän tuskan ja mahdolliset heikkoudet, painajaiset, motiivit ja syyt itsepetokseen kuunnellessaan heidän kyllästyttäviä valheitaan ja yrittäessään löytää järjen hivenen siitä mitä teki työkseen: vangitsi ihmisiä, jotka olivat jo aikoja sitten jääneet vangiksi itsensä sisään.

Tällä kertaa Hole saa parikseen Katrine Brattin, joka suhtautuu työnalla olevaan tutkintaan omituisella kiihkolla. Brattin käytös on paikoin sen verran omalaatuista, että Harry miettii onko hän täysin "stabiili". Mutta toisaalta, onhan juttukin melkoinen. Naisia katoaa aviomiesten ja lasten kauhuksi. Kuten lukijalle ennen poliiseja selviää, näin on tapahtunut myös vuosia aiemmin. Samalla kaavalla. Ensilumen aikaan talon pihaan ilmestyy lumiukko. Juoni on melko poukkoileva ja kirjailija harhauttaa minkä ehtii niin lukijaa, kuin poliisejakin. Tarinassa on kauhun elementtejä, on se sen verran pelottava! Mikään kevyt dekkari ei tämä ei ole, vaikka Holen ja kumppaneiden puurtaminen välillä nostattaa hymyn huulille.

"Käyt läpi aivan kaiken", Harry sanoi. "Kuolinajat, kuun vaihteet, mitä telkkarista tuli kuolinhetkelllä, uhrien hiustenvärin, olivatko jotkut heistä lainanneet saman kirjan kirjastosta tai osallistuneet samaan seminaariin. Laske myös puhelinnumeroiden keskiarvo. Meidän on keksittävä millä perusteella murhaaja valitsee uhrinsa."
"Hetkinen", Skarre sanoi. "Olemmeko me varmoja siitä, että katoamiset liittyvät toisiinsa? Eikö meidän pitäisi suhtautua avoimesti kaikkiin mahdollisuuksiin?"
"Suhtaudu ihan niin avoimesti kuin haluat", Harry sanoi, nousi tuolista ja tarkisti että autonavaimet olivat taskussa. "Kunhan teet mitä pomo käskee. Viimeinen sammuttaa valot."

Myönnän, että teoksen kannet eivät ole tälläkään kertaa kovin lukijaystävälliset, ja naiset saattavat kiertää Nesbøn kaukaa testosteronipitoisuuksia peläten. Nou hätä, näiden parissa voi kietoutua villahuopaan, juoda kupillisen teetä ja heittäytyä jännityksen (ja Harryn ;) vietäväksi. Nollata rauhassa aivot ja jaksaa sitten taas paremmin varsin synkeää marraskuuta.

Mutta tunne ei suostunut väistymään. Joku tuijotti häntä. Jotkut. Ne muut. Samassa kuu valaisi puron vieressä olevaa aukeaa, ja hän näki jotain, mahdollisesti jonkun hahmon ääriviivat.

Kesä ja sankarittaria

Kuka muistaa vielä viime kesän? Itse alan olla niin turtunut tähän iänikuiseen sateeseen, harmauteen, luonnon kuolemanpukuun, että käsite kesä on jo unholaan jäämässä. Niinpä minua ilahdutti saada Leena Lumilta tällainen hauska haaste, jossa otetaan askel taaksepäin, ja muistellaan mennyttä vuodenaikaa valokuvan muodossa. Minä olen sen verran tuore "valokuvaaja" etten tullut kesällä paljon kuvia ottaneeksi. Pistetään syyksi huono kamera. Tässä on pari ihan loppukesästä napattua otosta. Käykää katsomassa Leenan kuvat, jos tahdotte kunnolla fiilistellä. ♥

Samaan syssyyn teen listaihmisenä listan. Listoja on eri blogeissa hurjia määriä eri aiheista.  Hauskutuin eniten Hys äiti lukee nyt -blogin listasta, jossa -luonnollisesti- listataan kirjojen kymmenen sankaritarta.  Top Ten Tuesday vaihtuu nyt vain minulla Top Ten Thursdayksi. Saatanpa ottaa tästä joka torstaisen tavan - jos muistan. Ensi torstaina ainakin lupaan lupaan listata sankari urokset. Tänään on kuitenkin "topakoiden tätien ja kovien ämmien top kymppi" (kuten Tii kiteyttää).

1. Minut tuntevat tietävät, että olen lääpälläni dekkareihin. Joten aloitetaan Jane Rizzolilla. Jane on tuttu poliisi Tess Gerritsenin kirjoista. Hän ei ole peloton pullistelija, vaan ihanan inhimillinen, sinnikäs ja periksiantamaton nainen, joka näyttää pärjäävänsä miesten maailmassa.

2. Lumen syli -teoksen Helmi. Helmin äiti on lapsistaan piittamaton hedonisti, joka ei näe pienen tyttärensä pelkoja. Ja epävarmuustekijöitä tytön elämässä riittää. Helmin paras ystävä kuolee, isää ei ole olemassakaan, opettaja vaihtuu, syntyy "isoveli"... Mutta Helmi on reipas tyttö, ehdottomasti selviytyjäainesta!

3. Noidan ripin Corrag. Nuorella naisella ei mene hyvin. Vaikka Corragia syytetään noituudesta, oma äiti joutuu roviolle ja muuta "kivaa", Corrag ei käperry jonnekin kiven koloon sikiöasennossa (kuten itse ehkä tekisin). Hän ottaa hevosen alleen ja pakenee! Hän rakentaa elämän ei mistään. Hänessä on paljon.

4. Uskottuni -teoksen Annie. Annie edustaa äidinrakkauden ääripäätä. Teos on niin mahtava, että nyt kun se taas palautui mieleeni, en voi kuin suositella!

5.Todennäköinen tarina -teoksen Helena. Karin Alvtegen tekee Helenasta helpostilähestyttävän naisen, joka ei kuitenkaan ole lälly. Helena pyörittää maaseutuhotellia, pohdiskelee elämäänsä ja lopulta ottaa etäisyyttä sinne sunnalle, jonne kuuluukin ottaa. Arkipäivän sankaruutta.

6. Ventovieraan Elizabeth. Millaista on elämä passiivisen miehen rinnalla, joka yllättäen muuttuukin aivan muuksi? Elizabeth ei selviä henkisittä kolhuitta ja joutuukin lopulta pelkäämään henkensä edestä. Periksi hän ei kuitenkaan anna.

7. Lasi maitoa, kiitos -teoksen Dorte. Te tiedätte, jotka olette kirjan lukeneet. Dorte joutuu ihmiskaupan uhriksi ja loppu onkin arvattavissa. Dorte, kaikkien riistettyjen, raiskattujen naisten ikoni.

8. Uhrilahjan Rebecka. Naisjuristi pohjoisesta.

9. SusuPetalin Keskiäkäinen. Tissit roikkuu, naama kaipaa anti-agea, läski on pysyvää... Mutta silti keski-ikäinen nainen on ihana! Omana itsenään!

10. Nyt jo kymppi, vastahan pääsin alkuun... Kun suljen silmäni -romaanin Christine. Joka aamu on herättävä vieressään vieras mies - kuvitelkaa nyt - eikä mitään muistikuvaa menneisyydestä. Joka ilta päivän muistot pyyhkiytyvät mielestä. Ja ei siinä vielä kaikki, tämä aviomieheksi itseään tituleeraava tyyppi vaikuttaa salailevan jotain. Mitä tekee sankarimme? Aloittaa päiväkirjan pitämisen ja selviytyy.

Pintaraapaisu tämä vain oli, koska minunkin kirjahyllyni pullistelee sankarittarista. Ensi viikolla on sitten miesten vuoro!

Ps. Sekä Top Ten -osio, että valokuvahaaste on enemmän kuin suotavaa viedä mennessään :)

Annika arpoo

No niin! Tarkoitukseni oli pitää blogihistorian toinen arvonta siinä vaiheessa, kun lukijoiden määrä ylittää "maagisen" sadan rajan. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että nuo kolme puuttuvaa jäsentä jäävät loistamaan poissaolollaan, joten malttamattomana ihmisenä en jaksa enää pidätellä itseäni. Arpominen on kivaa! Olen sitä paitsi äärimmäisen kiitollinen ja yllättynyt, että minulla on näinkin paljon lukijoita. Ei siitä ole kauaa, kun teitä oli ensin vajaa kymmenen ja sitten pitkän aikaa kolmisenkymmentä. Kiitos jokaiselle ja vielä kerran, tervetuloa uusille!

Säännöt tulevat tässä

♥ Yhden arvan saa liittymällä jäseneksi (pieni toivo, että satanen sittenkin ylittyy... ;) ja kommentoimalla tätä postausta kera ehdoituksen, mitä minun olisi ehdottomasti luettava. Tästä kohdasta ei tarvitse ottaa paineita, ihan mielenkiinnosta kysyn!

♥ Toisen arvan saa linkityksestä, joko blogissa tai facebookissa tykkäämällä. Suotavaa olisi liittää jompi kumpi kuvista mukaan.

♥ Arvonta suoritetaan 27.11. ja osallistua voi klo 18 asti. Ilmoitan kaksi voittajaa täällä sivuillani, ja ensimmäiseksi suoriutunut saa luonnollisesti valita kirjan ensin. Lista tulee täältä

Linn Ullmann; Aarteemme kallis

Herman Koch; Illallinen

Ulla-Leena Lundberg; Jää

Tatiana de Rosnay; Mokka

Patricia Cornwell; Punainen usva

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

Tess Gerritsen; Eloonjäänyt

Eve Hietamies; Tarhapäivä

Heidi Linde; Jo nyt on!

Majgull Axelsson; Kuparienkeli

Sarah Winman; Kani nimeltä jumala

Vera Vala; Kuolema Sypressin varjossa

Saattaapi olla, että lista tulee vielä jatkumaan, joten pysykää kuulolla!

Heidi Linde; Jo nyt on!

 

Nu, Jävlar! 2011. Suom. Katariina Huttunen ja WSOY 2012, 350s.

Päivä oli alkanut hyvin. Sen luulisi jatkuvankin samaa rataa, yksinkertaisesti ja mutkattomasti, mutta ennen pitkää se paljastaa todelliset karvansa: susi lampaan vaatteissa, täydellinen paskapäivä, ja ennen kuin arvaakaan, kädessä on pellillinen palaneita pullia.

Jo nyt tuli luettua kirja! Jo teoksen nimi, sekä kansikuva lupaavat tuvan täydeltä herkullista palaneen käryä. Hurmiollisia huomioita siitä, mitä on olla ihminen. Lopen uupunut pienten lasten äiti. Jalkansa uran lupaavassa vaiheessa telonut jalkapalloilija, nykyään huoltoasematyömies. Täydellisesti jumissa oleva nainen, ikuinen myötäilijä. Ja hänen äitinsä, joka juttelee mielikuvitusystävälleen, kuningatar Sonjalle. Kuulostaako melkoiselta sekasopalta? 

Teoksessa on piikkinsä. Piikikkäänä tarinana minä tämän otinkin, mutta vaikka Linden ote on humoristisen kevyt, vähän kallellaan chik-litiin päin, sanoma on kuitenkin painava. Varteenotettava. Takakantta lainatakseni "Romaani suurista odotuksista ja vähäisestä uskalluksesta, mutta ennen kaikkea kodin lämmöstä - miten vaikea se on saada hehkumaan, miten helppoa on vain työntää taikina uuniin ja ottaa se ajoissa ulos."

Terese on elämässään hukassa. Hän ei ymmärrä, miten toiset naiset jaksavat äitiyttä. Teresellä on kaksi tytärtä ja myös "pulla uunissa". Kirja kertoo yhdestä päivästä, jolloin Terese saa viettää omaa aikaa. Mies on lähtenyt lasten kanssa mummolaan. Mutta osaako Terese rentoutua. Supistuksiakin tulee tuon tuostakin, vaikka laskettuun aikaan on vielä monta viikkoa. Sitten hän meni keittiöön ja alusti leipätaikinan, ja korjatessaan iltapalan pöydästä hän huomasi toisessa tuolinjalassa Ibenin puuroa, ja hänen piti hinkata pitkään keittiörätillä ennen kuin tahra lähti irti, ja silloin  Einarilta tuli tekstiviesti, siinä luki että kokous venyi ja että Einarilla menisi myöhään, ja Terese oli ottanut esiin silitysraudan ja silittänyt nimilaput tyttöjen uusiin takkeihin, sitten hän leipoi leivät ja pani ne leivinuuniin, ja lopulta hän meni olohuoneeseen, ei sytyttänyt valoa, lysähti vain nojatuoliin ikkunan ääreen, ja silloin häneltä pääsi itku, ja se pelotti häntä, se tuntui kumpuavan jostakin syvältä, ja se oli jotakin paljon suurempaa ja vaarallisempaa kuin pienten lasten väsyneen äidin uupumusta, sitä itkua ei saanut loppumaan...

Huoltoasemamies Kevin taas ei ole päässyt yli nuoruuden rakkaudestaan, Jessicasta. Kevin fanittaa Metallicaa ja paistaa pullia pervoilla jutuilla varustetun työkaverin kanssa. Päivä vaikuttaa todella "paskapäivältä", kunnes eräs asiakas tuo tuulahduksen jostain aivan uudesta ja raikkaasta...

Jessicaakin vaivaa menneisyys. Lapsuudessa kuollut rakas muusikko/alkoholisti-isä elää muistoissa. Minkä verran raskaalla menetyksellä on vaikutusta nykyisyyteen? Jessica on luovija, mukautuja, väsymykseen saakka. Hänen äitinsä Lydia taas jää teoksessa melko etäiseksi Sonja kuningatarensa kanssa. Kirja antaa kyllä hötöisen vastauksen siihen, miksi Lydian mieli on niin kovasti järkkynyt että hän on alkanut elää vaihtoehtoista todellisuutta, mutta minulle hahmo jäi aika pintapuoliseksi.

Muut henkilöt taas tulivat aivan iholle. Taitava norjalaiskirjailija Heidi Linde kirjoittaa heidät pilke silmäkulmassa niin tykö, ettei lukija voi välttää samaistumisen tunnetta. Yllättäen hiukan "reppanasta" Kevinistä tuli minulle kaikkein läheisin. The sun will shine / This I swear! This I swear! This I swear! 

Vaikken teemalukua harrastakaan, tietoisesti, olen nyt tullut lukeneeksi jo toisen norjalaisen huippu puhuttelevan teoksen. Se toinen on tietysti Linn Ullmann. Jo nyt on! on ehkä kirjasyksyn hersyvin ja samalla hellin teos. Aivan mahtava!

Kirjan on lukenut ainakin Karoliina

Ps. Eläminen on varallista, Sonja sanoi kerran. - Tähän mennessä kukaan ei ole jäänyt henkiin.

Kevät 2013

Joulut on vielä juhlimatta mutta kevään katalogeja on jo alkunut ainakin suurimmilta kustantamoilta putkahtelemaan. Olen todella täpinöissäni kirjakeväästä! Monelta vanhalta suosikilta on tulossa uutuuksia ja lähinnä näitä nyt kirjailen ylös - itselleni muistiksi ja lukijoille bongailtaviksi. Toki uusia tuttavuuksiakin joukosta löytyy. Ja tulee löytymään, kevään blogivierailuiden myötä.

Otavalta kiinnostuin ainakin näistä

Johanna Holmström; Itämaa
Kati Hiekkapelto; Kolibri
Anders de la Motte; Peli
Antonio Hill; Kauniit kuolemat

No, siinähän olikin uusia tuttavuuksia muut poislukien Hill, johon saimme Kuolleiden lelujen kesän myötä tutustua.

Tammi taas tarjoaa mm. nämä herkut

J.K. Johansson; Laura
Maarit Verronen; Varjonainen
AnnaMari Marttinen; Mitä ilman ei voi olla
Karin Slaughter; Yli rajan
Gaile Parkin; Kigalin kakkukauppa muuttaa

Wsoy :n julkaisuista olen eniten innoissani

Katja Kettu: Jäänsärkijä
Gillian Flynn; Kiltti tyttö
Mons Kallentoft; Kevätkuolema
Unni Lindell; Sokerivalhe

Siltala Koska asumme 50-luvun kerrostalossa momo-kodissa, tämä sisustukirja on ehdottomasti luettava

Kaija Lindroos; Momo - kotielementissään

Myös Gummeruksen kevät on huima

Milja Kaunisto; Synnintekijä
Elif Shafak; Kunnia
Rosamund Lupton; Mitä jäljelle jää
Jussi Alder-Olsen; Metsästäjät

Minä kiitän jo etukäteen kustantamoja näistä mahtavista julkaisuista. Jäämme odottamaan! Jos listastani puuttuu jotain oleellista, ilmoittanette kommenteissa :)

Ps. Enää kolme lukijaa ja sitten saan laittaa satasen arpajaiset käyntiin... Tervetuloa teille, uudet!

Marja Leena Virtanen; Kirjeitä kiven alle

2011, Tammi, 267s.

Etukäteen vannon en mene naimisiin. Kirjojen lopussa monta kertaa luvataan mennä, kerrotaan niin kuin siinä kävisi hyvin, ei jatketa ilkeään olemiseen tai juopotteluun tai kun lapsia kiusataan. Vaikka tiedetään mitä tulee, tahallaan kirjoitetaan niin, on hauskempi lukea. Joskus on toisenlaisia kertomuksia aikuisille ja niistä saa tietää enemmän.

Marja Leena Virtasen teos sai runsaasti blogisauhuja viime vuonna. Kansi on siis minullekin tuttu. Olen katsellut sitä sillä silmällä useita kertoja kirjastossa mutta jättänyt kuitenkin romaanin hyllyyn. Nyt koen olevani mahdottoman edessä, kuten moni bloggaaja kanssani, luettuaan suositun teoksen jälkijunassa. Kirjasta on blogattu jo niin paljon. On kerrottu suvusta toiseen siirtyvästä häpeästä, kierteestä joka jatkuu, "synnistä joka kostetaan aina neljänteen polveen saakka". Koska luin juuri ikään kuin ruotsalaisen version samasta tarinasta (okei, ei samasta, mutta samankaltaisista teemoista), nimeltään Kuparienkeli, enkä voi olla vertaamatta näitä kahta.

Molemmat kertovat vahvoista naisista. Kuparienkelin naiset tosin eivät olleet sukua keskenään, kun taas Kirjeitä kiven alle kertoo Marista, hänen tyttärestään Siviästä ja Siviän kahdesta tyttärestä Riikasta ja Marketasta. Tai oikeastaan kolmesta. Nuorin, Marketta kuolee ollessaan vain puolivuotias. Siviän piiloon vaiettu tuska. Syntyy vielä tytär, joka saa saman nimen. Ensimmäinen Marketta kutsuu häntä Toiseksi. Mullan alla pikkuinen jatkaa olemassa oloaan sisarensa vaiheita seuraten. Toinen vaistoaa pikkusisaren läsnäolon, ja ryhtyy kirjoittamaan hänelle kirjeitä. Kirjeitä kiven alle.

Mikä sitten on perheen naisten vaiettu salaisuus. Himo? Himo. Kirjan lukeneet tietävät mistä kirjoitan ja heille jotka eivät ole lukeneet, kehoitus ottaa asiasta selvää. Tätä tarinaa ei kannata jättää väliin, koska se kertoo jotain olennaista naiseudesta itsestään. Häpeä. Asiat joista ei puhuta. Äitiys. Kuinka vaikea onkaan olla tyttärelleen äiti! Marin oma äiti, kutsumanimeltään Työ, onnistuu tässä parhaiten mutta Mar itse on hukassa Siviän kanssa. Siviä itse rakastaa ennen kaikkea miestään ja poikiaan, tyttäret ovat arvojärjestyksen häntäpäässä.

Jos Kaarlo olisi rumempi, arkisempi, viulun viemätön.
Jos olisi, minun olisi helpompi.
Kun hän silittää selkääni ja olen juuri vaipumassa nautintoon, väliimme hivuttautuu usein kaipaus muuhun. Vaistoan sen, ja mieleeni nousee neuvoton hätä. Minäkö kaipaan vai hän?

Siviän rakkaus Kaarloa kohtaan ei laimene vuosien saatossa. Hänen vahva riippuvuutensa tosin saa kokea kolauksen kun Siviä tajuaa, ettei toista voikaan kokonaan omistaa. Myös Mar kaipasi aikoinaan, mutta hänen miehensä oli kumman haluton. Riikka on naisista pehmeän äidillinen, kolhuitta parhaiten selvinnyt. Miten käy Toisen?

Virtanen kirjoitaa kiihkeän runollisesti. Hänen tekstinsä puhuttelee ja avaa oven menneisyyden Suomeen. Aiheet ovat kuitenkin niin tätä päivää. Alkuun minun oli vaikea "ymmärtää" dialogien murretta. Vähän sama juttu, kuin Kähkösen kirjojen kanssa, mutta niissä haastellaan itselleni tutumpaa savoa. Murre lakkasi teoksen edetessä häiritsemästä. Kirjalle oli pakko antautua. Ja nyt olo on haikea, kun joudun nämä naiset hyvästelemään.

Yöllä pitkä mies tuli uneen, otti reisien alta, nosti syliinsä. Pitkä mies suuteli Toisen huulia, sen kasvot olivat pehmeät. Toinen antoi käsiensä luikertaa pitkän miehen olkapäiden yli, laski päänsä kaulalle, halusi nukkua tätä unta.

Sain lukuvinkin Leena Lumilta ja hänen blogissaan onkin melko kattava lista jo teoksen lukeneista.

Unikouluvaroitus

 

Koska olen kyllästynyt ikiväsymykseeni ja kuopus on kuitenkin jo yli vuoden, voisi kohtuudella odottaa hänen nukkuvan täysiä öitä. Näin ei valitettavasti ole, vaan poika vaatii niin maitopulloa kuin taputtelua. Homman nimi on nyt unikoulu. Meidän tuttipullobaari on jatkossa yöaikaan suljettu. Tarkoittaa, ettei muutkaan palvelut  pelitä.

Saa nähdä montako yötä joudumme poitsun kanssa valvomaan ja vastaavasti päiviä haamuina haahuilemaan. Miksi teen tästä postauksen? Ihan teitä ajatellen (ja itseäni motivoidakseni), jos tulevat tekstini ovat -öh- omalaatuisen korkealentoisia tai vastaavasti alakoululaisen tasoa, tiedätte missä syy.

Parempia öitä toivova
Annika

Majgull Axelsson; Kuparienkeli

Moderspassion 2011, suom. Jukka-Pekka Pajunen ja WSOY 2012, 455s.

Käy tuuli meren yllä
On pimeys rajaton
Ois kuvas kaunis kyllä
Jos ei olisi maalamaton.

Tove Jansson

Kuparienkeli on tarina tienvarsikuppilan omistajasta Minnasta. Minnan äiti on kuollut syöpään tytön ollessa vielä lapsi, ja Minna on päätynyt tätinsä Sallyn kasvatettavaksi. Sallylta hän on perinyt kuppilan, jonka yläkerrassa teini-ikäisen tyttärensä kanssa asustaa. Minnan elämää varjostaa isättömyys. Hän tietää kyllä kuka isi on, vieläpä julkisuuden henkilö, mutta isi ei tahdo tietää Minnasta. Juorut roikkuivat riippakivenä Minnan äidin ja isoäidin elämissä, nyt myös Minnan.Hetken toivoin, että näkisin Sofian ikkunassaan, että hän istuisi siellä ja seuraisi minua katseellaan, että hän kohottaisi käden tervehdykseen samalla kun minä kohotin omani, mutta niinhän ei tietenkään tapahtunut. Pois. Muualle. Veks. Tämän hokeman taakse kätkeytyy Minnan salaisuus. Hirvittävä, raastava salaisuus, joka pohjautuu valheeseen. Ainoastaan totuus on tekevä Minnankin vapaaksi.

Kuparienkeli on tarina Anettesta, joka työskentelee Minnan kuppilassa. Päällisin puolin hauras nainen kantaa sisällään mustaa katkeruutta. Mitä hänen tyttärelleen on tapahtunut? Naisen puolinainen elämä kiertyy aviomiehen alkoholismin ympärille, hän paapoo Sonnya kuin pientä lasta.
Hän näyttää heikolta, mutta hänen luurankonsa on titaanista. Hän on selviytyjä, hän pysyy hengissä, hän on synnynnäinen voittaja, vaikka asettuisikin mieluummin mestauspölkylle kuin myöntäisi sen.

Kuparienkeli on tarina myös Tyronesta, joka ei todellakaan paljoa juttele. Toimittaja Ritvasta, todellisesta niljakkeesta Henrikistä, sekä hänen vaimostaan Margueritesta. Entinen näyttelijä Marguerite pakenee syöksylaskun tavoin syvyyteen putoavaa elämäänsä alkoholiin. Lapsi on hänelläkin kipupiste, kadotettu yhteys poikaansa Antoniin. Mitä oikein on tapahtunut? Miksi poika ei puhu äidilleen, vaan asuu vähintäänkin epäilyttävän lahkon kommuunissa? On omituista, että sitä päivää ajatellessani näen itseni mustavalkoisen elokuvan roolihahmona, melko kauniin keski-ikäisen naisen joka kulkee ympäriinsä yhtä lailla kauniissa asunnossa lasi bordeaux´ta kuperrettujen käsien välissä kyyneleet valuen hitaasti poskillaan. Kaikki on ohi, hän sanoo itsekseen, mutta ainoastaan hänen ruumiinsa puhuu.

Kuparienkeli on tarina myrskystä, joka paiskaa nämä toisilleen suurimmaksi osaksi tuntemattomat ihmiset Minnan kuppilan suojiin. Hirvittävä sade piiskaa maata, tuuli rymisyttää ikkunalaseja, puut kaatuvat... Nämä hyvin inhimilliset ja uskottavat henkilöhahmot saavat myrskyn ansioista jokainen uuden elämän. Kuka minkäkinlaisen ja millä hinnalla.

Majgull Axelsson on kirjailija, jonka tuotoksia olen kirjastossa selaillut, mutta kotiin ei ole vielä yhtään kappaletta -tätä ennen- kantautunut. Olen hämmästynyt! Miten ihmeessä olenkin onnistunut väistelemään näin mahtavaa kirjailijaa! Jo se, että hän on ruotsalainen, olisi pitänyt riittää syyksi romaaneihin tutustua. Rajan takaa tulee niin mahtavia kirjailijoita! Axelssonin hittiteos, Huhtikuun noita, on maagisen realismin värittämä tarina sisaruksista. Myös tässä maagista realismia lähestyttiin melko maltillisin keinoin. Minnan näkemän kivuliaan ja katkeroituneen Kuparienkelin voi lukija mieltää monin tavoin. Kuvastaako enkeli Minnan yliminää/omaatuntoa? Vai onko enkeli kuitenkin heijastus Sofia-tyttärestä?

Kirjailijan teksti on sujuvaa ja paikoin hyvinkin pikkutarkkaa. Alkuun vähän nieleskelin hitaalle tahdille, mutta kun pääsin Axelssonin rytmiin, olin myytyä naista. Kerronta on aivan ihastuttavaa huumorintajun ja lämmön, mutta myös realistisen rosoisuuden ilmaisua. Kauniskantinen Kuparienkeli jäänee kummittelemaan pitkäksi aikaa mieleen. Vai käykö niin päin, että minä en aivan vielä tahdo lähteä Minnan kahvilasta, hyvästellä henkilöitä, jatkaa eteenpäin...

Kumpikaan meistä, et sinä enkä minä, ole kovin ihmeellisiä. Kumpikaan meistä ei tavoita sitä satumaista erinomaisuutta jota me teeskentelemme, mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei tavoita. Ei yksikään ihminen. Ainoat normaalit ihmiset ovat ne, joita me itse emme tunne. Meillä on kuitenkin kaiken kurjuutemme keskellä ollut paljon onnea. Olemme saaneet elää tässä maailmassa. Olemme jokaisena elämämme aamuna saaneet nähdä, kuinka aurinko nousee. Olemme saaneet synnyttää lapsen ja pitää sitä lähellämme. Lisäksi me olemme rakastaneet lastamme... Kaikista epäonnistumisistamme huolimatta.

Sumua, utua, tunnustuksia

Oi, minua on jälleen muistettu tunnustuksilla. Ette usko, että olen otettu! Ensimmäiset blogivuodet vietin laput silmillä monologia blogissani käyden. Pidin lukupäiväkirjaa "omaksi ilokseni" ja muistoksi luetuista kirjoista. Well, sillä systeemillä olisin aivan hyvin voinut pitäytyä perinteisessä vihkossa. En seurannut muita blogeja, en edes osannut linkittää. Kun tajusin vanhan totuuden "antaessaan saa", ja ryhdyin avoimesti jopa muiden tekstejä kommentoimaan, hups vaan, blogisosiaalisuus sai aivan uuden merkityksen. Tästä kiitos "blogiemolleni" Leena Lumelle, jolta sain tällaisen tunnustuksen. Nappasin häneltä myös ikkunahaasteen, jossa on tarkoitus kuvata maisemaa ikkunan kautta kerran kuukaudessa. No, sovellan tätä hiukan. Koska asumme keskustassa, en viitsi valtaväylää tahi naapuritalon seiniä kuvailla, mutta vastapäätä meitä on ortodoksikirkko. Erittäin kuvauksellinen sellainen. Mieheni on muuten ortodoksi, mutta tämä ihan sivukommenttina, eikä se ole asunnon valintaan millään tavoin vaikuttanut...  Kuvaan siis kirkkoa, josta vuodenaikojen vaihtelua saa seurata. Valokuvaajana olen täysin amatööri mutta into korvatkoon puuttuvat taidot!

Täällä osassa Suomea on vallinnut jo kolmatta päivää sankka sumu. Kuvaan se tuo sopivasti mystiikkaa.

Ja toisaalta haittaa myös näkyvyyttä...

Valokuvausseurana turkkinsa puolesta kuvasta hyvin bongattava Kiki, suloinen koiravieraamme.

Sain tunnustuksen myös pihiltä naiselta ja Valkoiselta Kirahvilta. Kiitos ja kumarrus, ystävät! Tästä syystä blogin pitäminen on mielekästä!



Tunnustuksen vastaukset on luettavissa täältä

Ja viimein siirryn Leenan tunnustukseen jakamalla kanssanne seuraavat kysymykset vastauksineen.

1. Elämäsi parhain saavutus? Lapset, ehdottomasti. Kolme suloista poikaa, joista voin olla koko sydämestäni kiitollinen ja ylpeä.
2. Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? Usko, toivo, rakkaus. Jatkan vielä: perhe, ystävät, kirjat.
3. Minkä näistä kaupungeista valitsisit matkakohteeksesi Pariisi, Rooma, Lontoo, New York?  Kyllä se Pariisi on.
4. Lempi liikuntamuotosi, kirjailijasi, musiikkisi ja taiteilijasi? Zumba, bailatino ja uiminen. Näitä alan harrastaa taas pikemmin kuin arvaattekaan... Kai. Kirjailija? Voi elämä, tää on paha. Mahdotonta sanoa yhtä lempikirjailijaa mutta parhaita ovat Henning Mankell, Johan Theorin, Karin Alvtegen ja Slaughter. Pintaraapaisuna. Musiikki? Rokki, jossain määrin metalli, mutta myös Kaija Koo :) Taiteilija? Mainitsen nyt Ilona Pietiläisen
5. Harrastuksesi? Lukeminen, bloggaaminen, kokkaaminen.

Tunnustuksia on nyt niin paljon liikenteessä, etten taida tätä eteenpäin jakaa, ainakaan vielä. Joku sanoi kauniisti, että jokainen blogiin kommentin jättänyt on ansainnut tunnustuksen. Olen täsmälleen samaa mieltä! Tästä saa poimia, ystävät! ♥ ♥ ♥

Ps. Tänään sataa lunta... Olisipa tullut huomattavasti mukavampia valokuvia...

Ilona Pietiläinen; Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta

Docendo 2012, 168s.

Tuoksuista, tunnelmista, ideoista, kauniista kodeista ja elämästä vanhassa rintamamiestalossa - siitä on tämän talven satukirja tehty.

Ovi on jo raollaan - sujauta siis villasukat jalkaan ja astu sisään! Minä odotan jo malttamattomana näyttääkseni sinulle kaiken, mitä olen talven aikana puuhannut.

Näin kutsuu meitä Ilona Pietilä, Valkoisen Puutalokodin emäntä, teoksen taiteilija ja avarasydäminen askartelija. Pääsemme kurkistamaan miltä valkoinen rintamamiestalo näyttää niin sisältä kuin ulkoa. Voin vakuuttaa teitä: lumoavalta. Innostavalta. Taianomaiselta!

Luin Talven taikaa -teosta, suurta ylistystä kodille ja kädellä tekemisen riemulle, yhtä hartaana kuin pojat vasta postiluukusta tipahtanutta lelulehteä. Huokailin samaan tyyliin ihastuksesta "oo, ton mä haluan" ja "hei tuu kattoon millanen". Vanhakin nyt nuortuu, niinhän sitä joululaulussakin lauletaan. Näin kävi minulle tämän teoksen parissa. Sen kotikeskeisyys puhutteli äiti-ihmistä, jolla on aina vähän paineita työelämään siirtymisestä. Heti kirjan alussa, jossa Ilona kertoo lähettäneensä sadunomaisesta taikatalosta lapsensa isoine reppuineen matkaan kohti koulumaailmaa, koin suurta myötätuntoa. Esikoisen koulunalku on meille äiti-ihmisille aina valtavan suuri hyppy kohti tuntematonta.

Nimensä mukaisesti Talven taikaa esittelee tuunaamista ja ideoita, joista ainakin suurin osa vaikutti toteuttamiskelpoiselta. Tällaiselle rähmäkäpälällekin. Minussa pieni askartelija heräsi sivujen innottamana.Toki jo sisustusta sekä tuunausta harrastaneet saavat kirjasta vieläkin enemmän irti. Vanhaa ei kannata heittää pois, vaan sille voi loihtia aivan uuden ulkomuodon. Kirppareita kannattaa kiertää. Ja muutenkin kierrättää.

Teos esittelee meille myös muiden ihanuuksia asuttavien perheiden koteja. Yhdessä niistä asuu Camilla. Hän kertoo nauttivansa sisustamisesta mutta tuhlaavansa siihen harvoin rahaa. Kirpputorilöydöt, vanhat kunnostetut perintöhuonekalut sekä isännän tekemät viritykset ovat niitä elementtejä, joista Jannasgård on tehty.

Vaikka kirjassa on monia kauniita koteja, unohtamatta oman Leena Lumimme Puutarhan lumoa

tahdon mainita erityisesti Villa Honkasalon, joka on todellakin pretty in pink. Okei, olen puolueellinen, pinkkihän on edelleen lempivärini, mutta katsokaas näitä!

Ja näin kertoo Huvikummustaan Malla Ruutiainen: "Sisustuksessa tykkäämme aika lailla samoista asioista. Rakastamme värejä ja patinoituneita, rouheita pintoja. Emme sisusta pipo kireällä, vaan sisustuksessa pitää aina olla jotakin hauskaa leikkimielisyyttä - vaikkapa vanha polkupyörä olohuoneessa."

Talven taikaa ei ole kirja vain lumisesta kauneudesta, vaan se kuljettaa meitä mukanaan kohti kevättä. Ensin saamme nauttia talven taittumisesta juhlista kauneimpaan, jouluun. Siitä meitä johdatellaan kohti pääsiäistä ja kevättä. Kirjan ideat ovat sovellettavissa pienin muutoksin läpi vuodenaikojen vaihteluiden jokaiseen sopivaksi. Minulla alkoi pää kihistä suunnitelmista ja teoksen lukemisen jälkeen katson kotia aivan uusin silmin. Mitä voisinkaan olohuoneeseen laittaa? Entä keittiöön? Mistä voisin luopua, mitä tuunata, mitä hankkia? Vaikken ole käsityöihmisiä ja pelkään työnjäljen muistuttavan eskarilaisen teoksia, aion silti yrittää. Leikkimielisyyttä ja hupsutteluakin teos opettaa. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti.




Kotona:
Annamme toisellemme toisen mahdollisuuden
Kiitämme
Olemme aitoja
Teemme virheitä...

Ja vielä lisää jatkuvasta listasta voisi tehdä taulun omankin kodin seinälle. Näin se menee! Koti on paikka, jossa ihmisellä on yksinkertaisesti hyvä olla. Ja ulkoisin puittein tätä lämpöä voi perheelleen välittää ihanalla sisustuksella.

Joulun alla parempaa lahjaideaa rakkailleen on vaikea kuvitella! Teosta voi tilata esimerkiksi täältä

Toisaalla teoksesta on kirjoittanut ainakin

Leena Lumi

Katso myös Ilonan oma blogi

Linn Ullmann; Aarteemme kallis

Det dyrebare 2011, suom. Tarja Teva ja WSOY 2012, 359s.

Siriä katsoessaan Mille ajatteli: Siri alkaa tulla vanhaksi. Hän on yli neljänkymmenen. Hänen selässään on jotain vikaa, hän on vino ja hänellä on usein kipuja ja hänelle puhuessaan täytyy melkein kallistua vähän itsekin. Minä olen nuori. Huuleni ovat nuoret. Ihoni on nuori. Käteni ovat nuoret. Kukaan ei näe niitä kaikkia sisälläni katkenneita luita. Siriä käy sääli. Hän on vino, hänellä on koko ajan kipuja, ja kun hän oli lapsi, hänen pikkuveljensä hukkui metsälampeen hänen vain katsellessaan vierestä.

Sirillä on kiire. Hänellä on työnsä ravintolassa ja vastuu perheen elättäjänä. Sirin mies Jon kirjoittaa trilogiaa, mutta kolmas osa ei ota syntyäkseen. Mies hakee lykkäystä lykkäyksen perään ja kaikki vastuu jää Sirille. Sirillä on kiire, mutta Jonilla ei, ja niinpä Jonin aika menee suhteesta toiseen hyppiessä. Perheeseen tullut lastenhoitaja Mille saa osansa Jonin huomiosta. Kaunis, kuukasvoinen Mille, joka on hivenen raskas, raukea, miesten perään. Siri raivostuu hänelle tuon tuostakin, mutta hyvittää myöhemmin kaiken. Millen palkkaaminen oli selkeä virhe, mutta nyt on jo myöhäistä katua. - Hänen nimensä on Mille, Siri oli sanonut. - Hänen lempinimensä on Sweet Pea.
- Sweet mikä?
- Sweet pea.
Tarvitsevathan lapset, mustatukkainen Alma ja nuorempi Liv peräänkatsojan itselleen. Ettei historia pääsisi toistamaan itseään. Sirin pikkuveli nimittäin hukkui, hänen vahtimisen herpaantuessa... Ja tästä alkoi perheen tragedia, puhumattomuuden kierre, joka ulottaa mustat lonkeronsa sukupolvelta toiseen. Vai voiko kierteen katkaista?

Sirin äiti Jenny ei koskaan päässyt lapsensa kuoleman yli. Ei sisimpää kalvavan syyllisyyden, ei katkeruuden sitä eloonjäänyttä lasta kohtaan. Hän valitsi kylmyyden, joka oli astunut Jennyyn oikeastaan jo aikaisemmin. Hän valitsi jättiläisnaisen, Irman huoltajakseen ja tuntee sympatioita vain toista lapsenlastaan kohtaan. Almaa, joka oireilee myös, rajusti.

Tunnollisena (vaiko syyllisyyden tuntoisena) Siri järjestää Jennyllä syntympäiväjuhlat, joissa Mille katoaa. Myöhemmin hänet löydetään, vuosien päästä, maahan haudattuna. Myös Millellä on salaisuutensa mutta kuka ne kaivoi esiin? Vai oliko murha vain raiskauksen johdannainen?

Ajattele millaista olisi jos olisimme vain me kaksi, sinä ja minä. Jos olisi sanonut jotain, Siri olisi kenties sanonut: Tämä on se kylmä laulu. Pahinta on, etten pysty kertomaan kuinka paljon se sattuu. Sinä sovit asioita toisen kanssa ja iloitset siitä ja valehtelet minulle ja häivyt jonnekin koiran kanssa, täytyy käydä ostamassa maitoa, täytyy käydä ostamassa leipää. Kukaan ei kuitenkaan pakota sinua jäämään luokseni, ja tiedän että minun pitäisi lähteä nyt pois, sillä en kestä tätä, en kestä olla vain yksi vartalo toisten vartaloiden joukossa.

Linn Ullmann, Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär, on minulle tuttu kirjailija vain yhden teoksen perusteella. Ihastuin kyllä Ullmannin kerrontaan, mutta jostain syystä en ole tullut lukeneeksi häneltä muuta. Ennen tätä syksyä. Aarteemme kallis ei ole kansilehdeltään helppo. Tarina ei ole helppo. Se vie lukijan matkalle päähenkilöiden mieliin, jotka pyörittävät menneisyyttä spiraalina. On lähes piinallista lukea, miten henkilöt kerta kerran perään kiertävät toisensa. Menevät ohi. Olisi tehnyt mieli ravistella jokaista ja kiljua että puhukaa! Teillä on rakkautta, näyttäkää sitä! Eläkää Se! Mutta sama kaava voi toistua myös lukijan omassa arjessa. Ainakin meillä, ainakin jos siihen ei kiinnitä huomiota. Sellaisia kiertelijöitä me olemme.

Ullmannin kieli on kiehtovaa, taianomaista, kaunista. Hän käyttää tehokeinona toistoa ja se toimii. Kirjaa on markkinoitu jännärinä, mutta sitä se mielestäni ei ole. Se on syväluotaava psykologinen romaani, joka vie lukijan mennessään. Lukuelämys oli niin vahva, etten ole edes varma, pidinkö varsinaisesti tarinasta. Ainakin se onnistui minut lumoamaan. Teoksen parasta antia oli Sirin ja Jonin avioliittokuvaus.

- Ajattelen sinua aamulla aamupäivällä iltapäivällä illalla ja yöllä mutta en voi olla kanssasi muuten kuin ajatuksissani sillä niin tiedät kyllä. Sillä.
Siri istui aivan kiinni Joniin ja kuiskasi:
-Mitä tämä sillä tarkoittaa? Mitä sen jälkeen tulee? Sillä mitä niin?