Purple Hibiscus 2003, suom. Kristiina Savikurki, Otava 2010, 327s.
"Kambili, tule yläkertaan."
Aloitin teemaviikkoni tällä paljon kehutulla, afrikkalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimman tähden Chimamanda Ngozi Adichien teoksella. Viimeinen pisara ylitsevuotavaan ylistyksen maljaan löytyy Opuscolosta. Romaania aloittaessa tiesin heti, että nyt mennään ja lujaa. Jarrut särkyivät jo ensimmäisessä mutkassa ja hengityskatkosten sykähdyttämänä etenin loppuun saakka. En muistanut tehdä edes merkintöjä sopivista sitaateista, sen verran syvälle nigerialaisen Kambilin elämään, ihon alle, sieluun, tämä Purppuranpunainen hibiskus minut vei.
Teini-ikäinen Kambili on tottunut elämään miltei kokonaan itsensä isänsä varjoon kadottaen. Rikkaan perheen kadehdittavan komea julkisivu kätkee piiloonsa ruman salaisuuden. Siinä missä nigerialaisten rakastama isä tukee rahallisesti köyhempiään, alistaa hän julmalla tavalla omaa perhettä. Äiti, Jaja-veli ja Kambili ovat tottuneet vaikenemaan. Kommunikoimaan keskenään sanoitta, etteivät vain herättäisi isän vihaa. Väkivalta, pelko, uskonnollinen alistaminen ovat perheen arkipäivää. Miten surullista, miten raivostuttavaa raamatun tulkintaa romaani pitääkään sisällään! Miten väärin rakkauden ja armon usko onkaan kirjassa vääntynyt inhottavaksi ulkokultaisuudeksi. Vaikken katolilaisuuteen ole oikein perehtynyt, sen tiedän, etteivät he tällaista menoa opeta. Siitä kuinka itsessään hyvistä asioista voi väärässä käytössä tulla julmuuden ilmenemiskeino, kirjan isä on kyllä malliesimerkki.
Menin seisomaan ammeeseen ja katsoin isää. Ei näyttänyt siltä, että hän aikoisi lähteä hakemaan risua, ja äkkiä raaka, pistelevä pelko täytti rakkoni ja korvani. En tiennyt mitä isä aikoi minulle tehdä. Olisi ollut helpompaa, jos olisin nähnyt hänen kädessään vitsan, sillä silloin olisin osannut puristella käsiäni nyrkkiin ja jännittää pohjelihakset valmiiksi.
Ja silti, jollain tavalla Kambili kaipaa aina vain isänsä rakkautta, huomiota. Mutta Kambilin ja Jajan elämään on tulossa nyt muutos. Entinen, loppuun kulunut elämä sirpaloituu yhdessä äidin posliinipatsaiden kanssa. Kuvioihin astuu nimittäin iloinen ja vapautunut Ifeoma-täti, joka vaatii saada nuoret luokseen Nsukkaan. Perhe asuu vaatimattomissa oloissa, jopa köyhyydessä, mutta siitä viis, kun Kambili oppii uuden taidon; nauramisen! Tädin puutarhan väriloisto, serkkujen normaali maailma, komea isä Amadi näyttävät toisenlaisen puolen elämästä. Elämästä, jossa voi ilmaista itseään, hymyillä, elää vailla pelkoa.
Nyt kun tarina on päättynyt, poden jonkinlaista auforian täyteistä krapulaa. Kirjan maailmasta ei ole helppo palata. Kävi vähän samoin kuin Tummanhopeisen meren kanssa - jäin samoilemaan Afrikan kuumuuteen, jossa kuitenkin kukkii ja kauniisti kukkiikin. Jäin Kambilin nahkoihin, enkä ole vielä saanut itseäni sieltä irti reväistyä. Näin huiman lukuelämyksen myötä loppuviikon kirjasuunnitelmat saattavat mennä uusiksi, lukusaldo jäädä melko laihaksi. Siitä viis, Adichien romaani täyttää minut edelleen ilolla. Lukemisen ilolla. Tällaisten tarinoiden takia jaksan samoilla kirjamaailman aavikoilla löytääkseni välillä mitä raikkaimpia keitaita.
Kun nousin tädin asunnon edessä, iltapäivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa, kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina roikkuvat hedelmät.
Teos löytyy useista blogeista. Kysykää vaikka Googlelta!
Afrikan tähti -haasteen Nigeria saavutettu
