Anna-Leena Härkönen; Valomerkki

Otava 2017, 252s.

- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina

En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.

"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.

Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Affinity Konar; Elävien kirja

Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)

Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.

Gard Sveen; Verikarkelot

Blod i dans 2016, suom. Virpi Vainikainen ja Bazar 2017, 254s.

Älä usko, hän sanoi itselleen.
Älä usko tästä yhtään mitään.

Tommy Bergmann -sarjan edellinen osa, Pimeän sylissä loppui jäätäviin tunnelmiin. Nyt meillä on tässä kolmonen, joka jatkaa jouhevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Ja millainen kirja! Täytyy myöntää, että nielaisin pari kertaa Verikarkeloiden kannet nähtyäni. Toisaalta, pahoittelen tunnelman latistamista, toinen nielaisuista johtui sivumäärän vähyydestä. Siis mitä?! Norjalainen kirjailija Gard Sveen tuottaa yleensä n. 500 sivuisia, kuitenkin lähes kerralla ahmaistavia teoksia.

Ja taas toisaalta, Verikarkelot on luettava nimenomaan sarjan jatko-osana, jolloin niin tarina, kuin nämä rakastettavan ahdistuneen henkilötkin ovat ennestään tuttuja. Irrallisena kirja tuskin toimi.



KUOLEMA LIETTUASSA. Poliisi on nimeämättömien mutta luotettavien lähteiden mukaan suorittanut etsinnän maahan oletettavasti asettuneen uskonnollisen äärilahkon tiloissa. Lahkon uskotaan liittyvän aiemmin talvella paljastuneeseen makaaberiin naispuolisen henkilön murhaan.



13-vuotias Amanda on kadonnut. Pimeän sylissä -romaanissa hillunnut sarjamurhaaja Jon-Olav Farberg poltettu (vai onko sittenkään?). Liettuasta löytyy kuoliaaksi raadeltu nainen. Löytyy myös uskonlahko, joka saa aiemmin lukemani Adler-Olsenin Vartijassa esiintyneen porukan näyttämään pyhäkoululaisilta.

Tämä ikivanha, jo periaatteessa unohduksiin vaipunut "oppi" perustuu muutamaan Matteuksen evankeliumista poimittuun jakeeseen sekoitettuna astrologiaan. Öh?  Pointtina on kuitenkin hilpeästi silpoa niin itseään kuin muita. Mutta jos sielunsa haluaa varsinaisesti pelastaa, siihen tarvitaan Oinaan tähtimerkeissä syntynyt, alle 14-vuotias neitsyt...

Karmaisevaa! Verikarkelot ei silti, uskokaa tai älkää, ole pelkkää verellä mässäilyä. Kyllä teos sisällään pitää kiemuraisen, mutta toimivan juonen, jossa brutaatelja kohtia löytyy vähemmän kuin vaikkapa Pierre Lemaitrelta. 



Ei, hän ajatteli.
Hän kääntyi takaisin palaneen paperin jäänteisiin päin.
Ei valopistettä.
Hän kääntyi taas itään.
Metsä oli sankka ja musta.
Lukuunottamatta heikkoa, tanssivaa valoa niin kaukana, että sitä tuskin erotti.



Vähän minulle jäi hätäinen maku itse tekstistä. Kuin Sveen olisi kirjoittanut kirjan puolijuoksua ehtimättä totuttuun tapaan pysähtyä päähenkilöiden, taikka edes lukijan rinnalle. Juonesta olisi saanut irti vähintään ne 500 sivua, sen verran inhan kiehtovia asioita tässä käsitellään.

Verikarkelot on anarkistisen piittamaton, sysimusta kauhujännäri, jonka pelastaa täydelliseltä pimeydeltä norjalaiskirjailijan huumori.



Hän tuijotti tähtiä, ja totesi olevansa sellaisessa elämänvaiheessa, ettei tietäisi mitä toivoa, jos näkisi tähdenlennon.

Elena Ferrante; Hylkäämisen päivät

I giorni dell'abbandono 2002, suom. Taru Nyström Abeille ja Avain 2004

"Kyllä, minulla on toinen nainen."
Raivokkaasti hän otti haarukkaansa makaroneja ja vei ne suuhunsa kuin hiljentääkseen itsensä, kuin varmistaakseen ettei enää sanoisi muuta. Mutta hän oli jo sanonut tärkeimmäin. Hän oli päättänyt sanoa sen ja minä tunsin sydämessäni syvän turruttavan kivun.



Mahdottoman hienon Napoli -sarjan kirjoittaneelta Elena Ferrantelta on suomennettu, kah vain, romaaneja jo aiemminkin. Yksi näistä kulkee nimellä Hylkäämisen päivät, ja WSOY julkaisee kirjasta syksyllä uusintapainoksen. Kansi tulee olemaan yksi kauneimmista ikinä, ja se sopii itse tarinaan, jonka lukemista en malttanut enää pitkittää, kuin nenä päähän.

WSOY:n kannet

Ruhjottu, runnottu, rikkirevitty avioliitto. Siinä sivussa yksi perhe, yksi naiseus, Olgan hauraasti sortuva mieli



Sinä olet nykyaikainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahasuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Poista huutomerkit. Hän on poissa, sinä jäit. Et saa enää nauttia välähdyksestä hänen silmissään, entäs sitten?



Romaani alkaa valitettavan arkisissa merkeissä; mies ilmoittaa jättävänsä vaimonsa. Eikö tätä kuule, näe, lue, koe jatkuvalla syötöllä? Mutta mitä sitten? Mitä tapahtuu jätetyn elämälle? Millaiseen kurimukseen joutuu nainen, joka uskoi avioliittonsa voivan kuitenkin kohtuu hyvin; suukoteltiin edelleen vielä viidentoista avioliittovuoden jälkeen, naurettiin yhdessä. Ja nyt, Mariolla on uusi, huomattavasti nuorempi nainen. Kaikki saa mennä; lapset, koti, perhe, tämän täydellisen onnen vuoksi. Jopa koiran hän jättää jo muutenkin ylikuormitetun Olgan huoleksi.

Napoli -sarja on huimaa vauhtia kohoamassa yhdeksi draama -puolen suosikeistani. Hylkäämisen päivät tarjoaa helposti tunnistettavaa, ja silti jollain tavalla syvällisempää Ferrantea. Naisen kynän kärki tarkastelee stiletin terävästi hylätyn naisen mielenliikkeitä. Näennäistä rauhallisuutta, jonka takana kytee helvetillinen viha. Arjessa kiinni roikkumista, vaikka päivät alkavat murentua reunoilta. Ihmismieli ääritilanteissa, sinusta sitten riittää ammennettavaa! Elena Ferrante tekee kirjallisen työnsä niin tunteita repivän hienosti, että Hylkäämisen päiviä luki kuin vetävintä trilleriä.

Kaikesta huolimatta, Olgalla, kuten meillä jokaisella, on toivoa. Nämä ovat hänen omia sanojaan:



Elämä on kevyt, meidän ei pidä sallia kenenkään tehdä sitä raskaaksi.



Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.


Kirjakesäni komein kukkanen on tässä; se sykkii värien kirjoa, rumuuden räävittömyyttä ja selviytymisen mahdollisuuksia. Kaikki naiset, mielellään miehetkin, lukekaa tämä!



Rakastin valoa, ilmaa ikkunaluukkujen poikkipuiden välissä. Halusin kirjoittaa tarinoita, joissa ilma virtasi ja joissa pöly tanssi poikkipuiden välissä siivilöityvässä valokiilassa. Rakastin tarinoita, jotka saavat lukijan kurkottamaan alaspäin joka riviltä ja tuntemaan korkeanpaikankammoa katsomisesta syvälle helvetin synkkyyteen.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla, Mari A ja MarikaOksa.

Jussi Adler-Olsen; Vartija

Den graenseløse 2014, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2017, 570s.

"Nyt hän halusi, että muut jatkavat tutkimuksia, koska hän tiesi, että ei pystynyt selvittämään tapausta omin päin. Itsemurha oli keino panna tutkimuksiin vauhtia. Varmaankin hän oletti, että tulisimme tänne ja jatkaisimme niitä. Hänen itsemurhansa oli lippu."
"Paluulippua ei ole", Assad päätteli.


Kesä ei olisi kesä ilman kunnon jännäreitä. Kuten ei oikeastaan mikään muukaan vuodenaika. Mutta kesällä me dekkarirotat, me jotka elämme ratkoaksemme (sivuilla tapahtuvia) rikoksia yhdessä mahdollisimman sympaattisten (fiktiivisten) henkilöiden parissa, saamme hyvällä omallatunnolla oikein heittätytyä rakkaan genremme pariin. Suorastaan sukeltaa murhien syövereihin. No niin. No niin.

Tanskalainen rikoskirjailija Jussi Adler-Olsen on edennyt jo kuudenteen Osasto Q:sta kertovaan romaaniin, joka palauttaa taas tason sinne minne se kuuluu. Edellinen osa, Poika varjoista, ei täysin kolahtanut, mutta Vartija on, oi, täydellinen!



Tässä mutkassa kuljettaja ja Alberte varmaankin saavat katseyhteyden", Carl sanoo. "Alberte jättää pyörän taakseen seisontatuen varaan ja astuu esiin. Ehkäpä hän vilkuttaa. Hän on iloinen ja hymyilee, ja sen hymyn hän vie mennessään kuolemaan. En usko, että hän pelkää, sillä hän on iloinen ja toiveikas. Ja sitten, vasta viime metreillä, ajoneuvo kaasuttaa ja osuu häneen, niin että hän paiskautuu ajoradalta puun oksaan."



Osasto Q ratkoo siis vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, vaihtelevalla innostuksella. Vaaditaan paljon, jotta saadaan liikkeelle äksy rikostutkija Carl Mørck kellarikerroksessa sijaitsevasta työhuoneesta. Vaaditaan apua pyytäneen kollegan itsemurha, hänen joka soitti ahdistuneena Osasto Q:n puhelinnumeroon....

Aina herttainen Assad ja omapäinen Rose ovat sentään valmiimpia uusiin haasteisiin. Ja heidän energiaansa tarvitaan. Käy ilmi, että itsemurhan tehnyt poliisi pyrki vimmaisella pakkomielteellä selvittämään 17 vuotta vanhaa tapausta, jossa nuori opiskelijatyttö kuoli auto-onnettomuuden uhrina. Vaiko sittenkin murhan? Kuljettaja kun pakeni paikalta, eikä häntä saatu koskaan kiinni.


Millaista salaisuutta Bornholmin syrjäinen saari oikein itsepintaisesti piilottelee? Mikä on se pimeys, joka sai erään poliisin sekoamaan? Vanhat ystävämme pääsevät tutkinnan edetessä "messiaanisen" johtohahmon kannatteleman lahkon kintereille.


Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. Toki sarja kannattaa käydä järjestyksessä läpi, mutta miksipä näitä ei voisi erillisinä tarinoinakin lukea. Koukkuun jääminen on kuitenkin varmaa.


Tästä alkaa dekkarikesä! Jes!



Tämä aika oli kieltäytymisen ja itsekkyyden sekamelskaa, mutta jos ihminen ei pitänyt olotilastaan, aina oli mahdollista paeta. Paeta asenteita, avioliittoa, maata, vanhoja arvoja, muotia, sitä mikä oli eilen ollut niin tärkeää. Ikävä kyllä uuteen vaihtamisestakaan ei löytynyt sitä, mitä ihminen perimmiltään haki, sillä huomenna kaikki olisi taas yhdentekevää. Elämästä oli tullut oman varjon ikuista ja turhaa takaa-ajoa, ja se oli surkeaa.
Helvetin surkeaa. Eikö hänkään ollut erilainen?

Ruth Ware; Synkän metsän siimeksessä

In a Dark, Dark Wood 2015, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 361s.

Minä en saa kuolla. Minä en saa kuolla, koska jonkun on tehtävä tämä - selvitettävä, mitä oikeasti tapahtui.
Nousen pystyyn. Polveni tärisevät niin että pysyn tuskin tolpillani, mutta pysyn kuitenkin, kun otan kädellä tukea kaatuneesta puunrungosta.
Astun yhden askeleen.
Ja sitten toisen.
Minä en luovuta.
Minä en luovuta.



Lontoolainen Ruth Ware on kirjoittanut Yhdysvaltojen ja Brittien top 10 -listalle singahtaneen psykologisen trillerin. Kuumaa kamaa ympäri maailman, näin kertoo takateksti, onhan kirjaa käännetty yli 40 kielelle. Tällaista siis valtaväestö lukee.

Minäkin luin Synkän metsän siimeksessä heti kun sain ennakkokappaleen postista. Siitä on vierähtänyt jo tovi, ja joudun nyt todella työstämään muistikeskustani saadakseni mieleen tarinasta irti muutakin tunnelman. Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.


Muistamisesta on kyse myös itse kirjassa. Kaikki alkaa sähköpostista, jonka kirjailijapäähenkilömme Nora saa. Hänet kutsuu polttareihinsa Clare... kuka ihmeen Clare? Kestää hetken ennen kuin nuoruusmuistot vyöryvät niskaan. Ja ne ovat karvaita muistoja. Asioita, joita Nora on juossut (myös ihan konkreettisesti, hän kun harrastaa juoksemista) karkuun koko elämänsä.

Polttarit järjestetään, kuten nimi jo viitettä antaa, synkän metsän siimeksessä, talossa, jossa kukaan paikallaolijoista ei tunne oloaan turvalliseksi valtavien ikkunoiden takia. Ilmapiiri on alusta saakka painostava. Sillä tietysti, vastusteluista huolimatta Norakin paikalle saapuu, lähinnä ystävänsä Ninan takia. Nina on yhtä hämmentynyt kutsusta. Miksi Clare, kaikista ihmisistä Clare, haluaa juuri heidät omiin polttareihinsa? Eiväthän naiset ole pitäneet yhteyttä sitten nuoruutensa.



"Onko kaikki hyvin?"
"Joo." Hän työnsi tummat, kiiltävät hiukset kasvoiltaan ja nousi seisomaan. "Minua vain... äh, olen vain niin täynnä tätä touhua. Ihan kuin oltaisiin taas koulussa, ja mulle palaa mieleen kaikki ne asiat, mitä vihasin silloin itsessäni. Ihan kuin oltaisiin palattu ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, eikö?"



Samaa pohtii paikalle saapunut sekalainen seurakunta Claren tuttuja menneisyydestä. Ja kyllä, takakannen hehkuttama (Guardian) henkilöhahmojen kirjo on kohtuu vaikuttava.

Mutta. Huomaan turvautuvani tässä konetta naputellessani jatkuvasti jo painettuun tekstiin. Oma lukukokemukseni jäi siihen inhottavaan keskinkertaisuuden kehään, jossa itse tarinasta on vaikea sanoa juuta tai jaata. Puhekielen käyttö dialogeissa toi vaikutelman nuortenkirjasta, mikä tämä ei kuitenkaan ole. Kyllä Ware on taatusti romaaninsa aikuisille suunnannut, tapahtuuhan tässä murha, tapahtuu totaalinen muistinmenetys, joka aiheuttaa piinaa talosta paenneelle Noralle. Asiat vyöryvät alun tunnelman rakentelun jälkeen kammottavalla tavalla pieleen.

Tunnelma on ehdottomasti romaanin vahvimpia puolia. Ja imu, jota on mahdotonta vastustaa. Näkisin kirjan sijoittuvan juuri niihin viihtellisiin teoksiin, joita ahmitaan rannoilla ja kesämökeillä (mikäli kesä vielä tänä vuonna tulee).


Ei huono, mutta ei missään nimessä samaa luokkaa, kuin esimerkiksi tämän vuoden toistaiseksi parhaan psykologisen trillerin kirjoittaneen Clare Macintoshin Annoin sinun mennä.


***

Kirjasta on blogannut myös Lumiomenan Katja.