Anne Leinonen; Metsän äiti

Atena 2017, 208s.

- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.


Kevät. Tuo vuodenajoista kaaottisin, mitä tämän bloggaajan mielenliikkeisiin tulee. Yhtäkkiä valon äkillinen lisääntyminen ikään kuin räpsäyttää lampun päälle päähän, joka kuhisee ideoita. Nythän on niin, että kalenterihommat (joista myöhemmin lisää) ovat vieneet minut mennessään, kuten myös joka vuotuinen (niin ikään samoille ajoille ajoittuva) sisustusvimma. Ja kaiken keskellä olen lukenut. Vähemmän tosin, kuin talven pimeän pehmeässä sylissä, mutta lukenut kuitenkin.

Tuoreimpana kirjailija Anne Leinosen rehevän mehevän kannen omaavan teoksen, Metsän äiti. Kuten kannet jo vihjaavat, tarinassa on jotakin pahasti nyrjähtänyttä. Jotakin salaperäistä, uhkaavaa, on päässyt irti. Ja metsä itse, elävänä, hengittävänä olentona kietoo lukijan oksistoonsa.



Kuulostipa tutulta. Kylän siteisiin olin törmännyt lapsesta saakka. Äiti oli hyssyttänyt olemaan puuttumatta tiettyjen ihmisten asioihin. Joku voisi suuttua. Turha minun oli kulkea pitäjällä luullen, ettei kukaan tunnistaisi. Kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät asiat läpikotaisin, pahimmillaan jopa sukupolvien takaa.


Riina, tuo kylästä aikoinaan maailmalle paennut nuori nainen, on kaiken keskus. Hänen paluunsa lapsuudenmaisemiin ei ole kaikille toivottu tapahtuma, luetaanhan Riina jo ulkopuolisiin. Lähtijöihin, joiden olisi parempi ollut pysyäkin poissa. Vaikka kaikissa kyläyhteisöissä on tietysti omat sisäpiirinsä ja salaisuutensa, lyö Riinan kotikylä normit laudalta äärisynkän menneisyytensä takia. On asioita, paljonkin, joista ei vain puhuta.


Koko kylän historia oli mustempaa mustempi. Kuka tappoi itsensä tai poltti vahingossa talonsa, kuka katosi jäljettömiin, tai joi itsensä talottomaksi. Oli juttuja syrjähypyistä, pariskuntien ristiinnaimisesta ja lasten todellisista isistä.


Tottahan toki Riina alkaa tutkimaan, sekä uuden työnsä, että ihan oman sukunsa takia Vihainperän historiaa. Täti on kysymyksistä kumman vaihtelias, äiti puolestaan leimattu hulluksi jo iät ja ajat sitten. Onko Riina itsekin menettämässä mielenterveytensä? Vai miksi kummalliset valvepainajaiset ovat alkaneet häntä riivata?


Metsän äiti on oudolla tavalla tenhoava teos, jonka alkumetreillä olin ihan "sormi suussa". Mitä häh? Mikä tässä nyt on totta, mikä harhaa. Kun romaani starttasi kunnolla, juonen imun saattoi tuntea sisuskaluissaan. Mytologiaa, häiritsevän pelottava metsä... Sinne vaan kaikki samoilemaan!

Metsä ei ollut enää entisensä.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista, Marika ja Raija. 

Eve Hietamies; Hammaskeiju

Otava 2017, 415s.

- Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon.


Kysyin eräässä fb:n kirjaryhmässä Eve Hietamiehen uuden ilmestyttyä, että saako nyt kiljua riemusta. Sain luvan ja annoin mennä. Ainakin ajatuksen tasolla. Sillä onhan tätä kirjaa hyvänen aika odotettu! Pasasen poikien kuulumisia, sitä miten Antilla ja Paavolla menee. Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään? Että itseään saa suorastaan muistuttaa, etteivät Pasaset kuitenkaan (tietääkseni) voi kadulla vastaan tallustella.

Ja nyt yksinhuoltaja Antilla on varsinainen probleema. Paavon eskarivuosi on jäänyt taakse, pikkumies aloittaa koulunkäynnin. Siis koulun. Paavo. Miten poika tulee siellä pärjäämään? Kiusataanko häntä? Kaatuvatko kalapuikot pitkin lattioita, ja koko koulu tulee Paavolle nauramaan? Omat lapsuuden muistot eivät voi olla nousematta mieleen. Huolet. Kuten jokaiselle meistä vanhemmista, joiden penskat vain "heitetään susille" pärjäämään omillaan aivan uudenlaisessa maailmassa.


Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään.


Ekaluokkalainen on kuitenkin vasta seitsemänvuotias. Ja mikä vastuu kulkea yksin koulumatka, selvitä sen jälkeen yyh, niin hirveään iltapäiväkerhoon, kun iskä kuitenkin joutuu töissä käymään. Kommelluksia Hammaskeiju onkin pullollaan. Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.

Antin ongelmat eivät tietenkään rajoitu ihanan persoonalliseen Paavoon. Enni, tuo unelmien nainen on melkoisen haastava tapaus. Lisäksi lapsen tasolle jäänyt, miesmallin ulkonäön omaava velipoika Janne muuttaa väliaikaisesti Pasasille.


- Varo, ettet pissaa lattialle. Laita vetoketju kiinni ja pese kädet siinä lavuaarissa.
Kollega toisesta lehdestä sai sätkyn, kun kopista ei tullutkaan ulos pientä lasta vaan aikuinen mies. Tyyppi jäi monttu auki tuijottamaan.


Miten Antin oma jaksaminen kaiken keskellä? Voiko isäkin, jylhä suomalainen mies, murtua kun paineet kasvavat yli rajojen?


Kaikki tämä. Ja se, että kaikki tässä maailmassa oli muuttunut lasiksi ja toivoin vain, ettei se olisi samanlaista kuin auton tuulilasi. Jos särkyisi, menisi pyöreäreunaiseksi palasiksi eikä teräviksi sirpaleiksi, jotka voisivat osua myös muihin.


Hammaskeiju on teos, josta on äärettömän vaikea blogata. Se tulee tunnetasolla liian lähelle. Se on kirja, joka aiheutti itselleni pahimman lukijumin ikinä. Mikä tämän jälkeen tuntuu miltään? En voi kuin ihailla Even kykyä astua Antin nahkoihin, kirjoittaa kuin Mies isolla ämmällä. Minä. Niin. Rakastuin.

Kuulemmehan vielä Pasasten kuulumisia, joohan?


- Antti. Pojat ovat poikia. On näistä ennenkin selvitty. Koulun alkamisesta. On näistä jutuista ennenkin selvitty.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mrs Eriksson.

Blake Crouch; Pimeää ainetta

Dark Matter 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2017, 400s.

Mitä jos kaikki luulon ja muistin palaset, joista minä muodostun - ammattini, Daniela ja poikani - ovat pelkkää traagista oikosulkua korvien välisessä harmaassa aineessa?

Voi hurjaa millainen moka meinasi päästä tapahtumaan; jostain syystä aivoni eivät olleet rekisteröineet Blake Crouchilta saapunutta tuoretta romaania. Synti ja häpeä olisi ollut tämä missata! Onneksi Kristaseni asiasta muistutti, ja sain mahdollisuuden upota Pimeään aineeseen. Mennä sinne aivojen harmaille alueille, jossa sivujen myötä kasvavan vainoharhan puolesta aloin jo epäillä omaa olemassaoloani...


Palaan sängylle, istun yksin tässä karussa, hiljaisessa huoneessa yrittäen palauttaa mieleen viimeisen konkreettisen muistoni. Pelkkä yritys tuntuu siltä kuin hukkuisi kolmen metrin päässä rannasta.


Äärettömän älykäästi, äärettömän viihdyttävästi kirjoittava amerikkalainen Blake Crouch omistaa romaaninsa kaikille jotka ovat miettineet millaista elämä olisi, jos olisivat kääntyneet toiselle tielle. Todennäköisesti siis jokaiselle meistä. Kukapa ei taipuisi ainakin joskus miettimään, mitä olisi voinut tapahtua siinä ja siinä elämän risteyskohdassa. Entä jos unohdetaan ne isoimmat päätökset. Entä jos jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden täysin erilaiseen lopputulokseen (älkää miettikö tätä liikaa ellette halua pehmustettuun huoneeseen)?

Jason Dessen on melko tavallinen keski-ikäinen mies, joka elää melko tavanomaista, sinällään mukavaa elämää. On kaunis taiteilijavaimo, teini-ikäinen poika. Työ professorinakin miellyttää. Mutta eräänä iltana kaikki muuttuu. Pikaiselta baarireissulta kotiin palaavan Jasonin kaappaa jollain tapaa tuntunoloinen mies. Häneen pistetään tajunnan pikaisesti vievää ainetta. Kun professorimme herää, maailma ympärillä on sama mutta eri. Kuten myös hän itse. Jason yrittää hillitä kasvavaa paniikkia (En. Ole. Hullu.) ja ratkaista omalla tyylillään ongelmista suurinta. Mihin ihmeen rinnakkaistodellisuuteen mies on joutunut? Entä voiko sieltä enää löytää takaisin?


Voi hurja voi hurja, toistan minä sujuvasti itseäni. Pimeää ainetta lunastaa kaikki ne lupaukset, jotka Wayward Pines ilmoille heitti. Tarina on eri, mutta vähintää yhtä järisyttävä. Pohdiskeleva ja samalla räjähtävän vauhdikas. Syvällinen viihdepaketti, teos joka jää pitkäksi aikaa piinaamaan mieltä.

Entä jos...


"Tiedätkö mikä on hulluuden määritelmä?"
"En."
"Että tekee samaa yhä uudelleen odottaen eri tulosta."

Martina Haag; Olin niin varma meistä

Det är något som inte stämmer 2015, suom. Riie Heikkilä ja Atena 2017, 212s. (ennakkokappale)

Avioitumisen riemu ei ole missään suhteessa siihen, miten pahalta tuntuu erota.


Räpsäkän pinkin värityksensä puolesta ruotsalaisen moniosaajan, Martina Haagin romaani on kuin tehty ystävänpäiväpostausta varten. Aihe ei sitten niinkään. Käsitteleehän Olin niin varma meistä aivan puskista tulevaa avioeroa. Kun sitä kuvittelee perhe-elämän sujuvan hyvin, ja toisenkin olevan tyytyväinen... Ja sitten eräällä mökkireissulla makuuhuoneesta löytyy kynttilänjalka, vieläpä sängyn vierestä. Petralle valkenee tuskallinen tosiasia: ihminen polttaa kynttilää

Kun
Hän 
Ei 
Ole 
Yksin.

Kirjailija Petran tunnetulla tv-kasvoaviomiehellä, Andersilla on toinen nainen. Anders on pettänyt Petraa jo pitkään. Anders haluaa erota. Samalla hän käynnistää helvetillisen kasvuoperaation ex-vaimonsa sisällä. Petra on juuri niin lapsekas, säälittävä, tarkertuva, kuin jokainen meistä tilanteessa, jossa jalat potkaistaan alta. Kun jokainen varttitunti on merkittävä ylös saavutuksena. Kun mustasukkaisuus, kaipuu, epätoivo raastavat hulluuden partaalle.


Nukun korkeintaan puoli tuntia putkeen. Sitten herään paniikin vallassa ja tuijotan suoraan pimeyteen. Pelaan öisin Candy Crushia. Kun vain pelaan kaikki Candy Crushin tasot läpi, Anders ottaa minut takaisin.


Romaani starttaa hiukan oudonoloisissa merkeissä; tarinassahan Petra on päätynyt erämaamökin vahdiksi. Kirjoittaakseen siellä, etsiäkseen itseään. Luontokuvaukset ja varsinkin aavemainen tunturijärvi tuovat tarinaan ylimääräistä höttöä. Näin lyhyessä kirjassa pelkkä eroprosessin kuvaus olisi riittänyt. Sillä sen taidon Haag todellakin, omakohtaisista kokemuksistaan ammentaen, osaa. Hän kirjoittaa hauskasti, paljaan rehellisesti. Hän kirjoittaa niin että sielua viiltää. Etenkin me eron (tai useamman) kokeneet voimme täydella vakaumuksella kirjailijan rinnalla seistä.

Eronneille ja petetyille täsmäluettavaa. Ja ai niin, erittäin suloista ystävänpäivää juuri sinulle!


Hermostun hiukan omista ajatuksistani. Tämä ei nyt kuulosta hyvältä. Katson omaa kättäni. Ainakaan se ei ole läpinäkyvä. Ja on vain HYVÄ, että tiedän OSAAVANI keksiä kaikkia kummallisuuksia. Ihminen on järjissään niin kauan kuin hän miettii onko järkevää kulkea kaupungilla kukkaruukku päässä. Sitten kun hän on sitä mieltä että pelargonia näyttää todella hyvältä, hänen on aika epäillä mielenterveyttään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso ja Ulla.

Liane Moriarty; Tavalliset pikku pihajuhlat

Truly Madly Guilty 2016, suom. Helene Bützow ja WSOY 2017, 464s.

"Älä taistele paniikkia vastaan. Kohtaa se. Leiju sen läpi", oli psykologi sanonut.

Erikan psykologi oli harvinaisen hyvä, jokaisen sentin arvoinen, mutta Herra Jumala, miten ihminen saattoi leijua, kun missään ei ollut tilaa, mihinkään ei mahtunut, ei ylös eikä alas, kun ei voinut ottaa askeltakaan ilman, että jalkojen alla oli lahoavaa kamaa, pehmeää kuin sieni.


Liane Moriarty, tuo australialainen napakka sanainen nainen on yksi niistä harvoista "kevyemmän sarjan" kirjailijoista, joita tämä bloggari seuraa. Ja tulee seuraamaan. Liane ei petä! Hänen kirjansa sisältävät arkisuudessaan helposti lähestyttäviä havaintoja avioliitosta, perheestä, kuitenkin ladattuna sähkön lailla ritisevällä jännityksellä. Jotain tapahtuu aina. On tapahtunut. Se jokin selviää lukijalle sitten vasta kirjan loppumetreillä.

Niin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa. Kolme pariskuntaa, kahdella heistä lapsia, istuvat iltaa grillibileiden merkeissä. Ruoka on hyvää, juomaa riittävästi. Clementine ja Sam, Vid ja Tiffany, Erika ja Oliver. Siinä missä toisilla juttu lentää tunnelman kohotessa aina vain kiihkeämmäksi, kokevat toiset viiltävää ulkopuolisuutta. Kun huomio herpaantuu hetkeksi, kun silmät etsiytyvät silmiin, tapahtuu sittenkin se pahin.


Numero neljä, ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillijuhlilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, niitä ei saanut mielestä. 


Seuraamme boheemia elämää viettävän sellistin, Clementinen ja hänen valjun varovaisen lapsuudenystävänsä Erikan elämää grillijuhlien jälkeen. Sirpaleiden kokoamista, seurauksista vastuunottamista. Tai vastuusta pakenemista. Kaunotar Tiffany puolestaan kamppailee esiteini-ikäisen tyttärensä aina vain sulkeutuneemman käytöksen kanssa. Ja avioliitot, ne nitisevät liitoksissaan...


Ystävyys, rakkaus, vanhemmuus, siinä näitä ikiaikaisia teemoja, joita Moriarty käsittelee ihmeen raikkaasti. Hänen huumorinsa kumpuaa arjen ironiasta, se on älykästä hymähtelyä lukijalle itselleen. Noinhan se juuri menee. Tuommoista se välillä on. Toisaalta juonen purevat käänteet keikauttavat laudan välillä aidon trillerin puolelle.

Jälleen kirja, jota voin suositella viiltävän viihteen ystäville!



"Se on sukka", Holly sanoi

Sam aivasti. "Niinpä näyttää olevan." Hän hieroi kyykyssä olkapäitään. "Puolet elämästämme kuluu tavaroiden etsimiseen. Meidän pitäisi kehittää paremmat systeemit. Paremmat käytännöt. Siihen on varmasti jokin appi. Missä kamamme ovat -sovellus."


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja mirzu.

Lukurauhan päivä 12.2.

En ole ollenkaan varma ehdinkö lukea nimenomaan huomenna (flunssa jatkuu, kyljessä hengaavalla pikkupotilaallani myös), mutta tällä postauksella tahdon tsempata teitä, jotka saatte rauhasta ja kirjoista nauttia! Lukekaa miunkin puolesta! 


Rakkauvella

Annika

Saul Black; Rakkaudesta murhaan

Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.

Tauko päättymässä

Raivostuttavan sitkeän räkätaudin aiheuttama blogikatko päättyy pian! :) Pysykää kuulolla!


Annika

Pierre Lemaitre; Rosie

Rosy & John 2013, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 179s.

"Oletko lastenmurhaaja, Jean?"


Voi Pierre Lemaitre minkä teit! Hypin riemusta huomatessani Camille Verhoeven -sarjan saavan vielä jatkoa, vaikkea kyseessä pitikin olla trilogia. Alkuteksteissä ranskalainen kirjailija kertoo Rosien olevan vähän kuin tilaustyönä tehty romaanintynkä, jonka tosin havaitsin jo kirjan anorektisesta ulkomuodosta. Sivuja vain 179! Lemaitre, sinulta lukisin vaikka kymmenen kertaa tuon verran.


"Jos Garnier puhuu totta", Camille huomauttaa, "toisen pommin pitäisi räjähtää kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Ja koska hänen ensimmäinen iskunsa rue Joseph-Merlinillä ei ollut mitään pilaa, uhkaus on otettava tosissaan."


Mutta näillä nyt mennään, katkeruuden kyyneliä nieleskellen. Eikä tarina tälläkään kertaa huono ole. Ei, se on vain lyhyt. Jean on kirjamme pahis, aikuinen mies, joka asuu edelleen äitinsä Rosien nurkissa. Nyt Rosie on kuitenkin telkien takana, ja murhattua tyttöystävää, sekä koko hukkaan hiipunutta elämäänsä sureva Jean on saanut uuden, vähintään kyseenalaisen mission. Hän räjäyttelee pommeja.


"Usein kuvitellaan, että terrorismi on monimutkaista", Basin sanoo lopuksi, "mutta todellisuudessa ei sinne päinkään."


Ajan kanssa kilpajuoksua leikkivän ylikomisario Camillen on pelastettava Pariisi. Pommeja tulee lisää, ja Luoja yksin tietää kuinka paljon ihmisuhreja ne tulevat vaatimaan.

Mutta mikä on yksinkertaiselta vaikuttavan Jeanin salaisuus?


Kanssabloggaajieni tavoin toivon, todellakin toivon, ettei Lemaitre jätä Camillen tarinaa tähän. Verhoeven on täysin valloittava persoona, periksiantamaton henkilökohtaisesta tragediastaan huolimatta. Hän paahtaa eteenpäin, näyttipä tulevaisuus kuinka synkältä tahansa.


Kyllä, Lemaitren voi laskea (tästä pienestä nyrjähdyksestä huolimatta) samaan kastiin kaikkein rakkaimpien dekkaristieni listaan, jolta löytyy Henning Mankell ja Håkan Nesser. Jotain samaa inhimillistä viisautta löytyy heiltä kaikilta.


***

Kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa Reetta T, Kirja vieköön, Umami ja Mummo matkalla.