Tuomas Kyrö; Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014, 248s.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka helpompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me luulemme muiden olevan samanlaisia kuin me itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan.

Kyllä minä mieleni ilahdutin, kun postilaatikosta löytyi uusi Mielensäpahoittaja. Ihan piti valokuva ottaa. Ihan tuli liikutuksen kyynel silmään kirjaa lukiessa. Vanha tuttu, äkäinen, ihana Mielensäpahoittaja on mitä leppoisinta kesäseuraa. Puhutteleva, äärimmäisen hauska omalla vakavalla tyylillään. Lohtukirja. Rakaskirja. Murunen.

Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä vaikka on selvä mitä tehdään kun on ilo. Juodaan kahvit kermalla.
Mitä tehdään kun on suru. Juodaan kahvit mustana.

Herra Kiukkuinen on tällä kertaa, mielestäni, syvällisempi kuin koskaan. Olen nauttinut molemmista aiemmin julkaistuista teoksista, mutta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja jotenkin summasi kirjat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Nyt liikutaan vakavissa aiheissa. Nyt annetaan ajattelemisen aihetta oikein kunnolla. Mielensäpahoittaja kun rakentaa arkkua, ihan itselleen, koska itse tehty on aina parasta. Testamenttikin on laadittava, samoin hautajaispuhe. Sillä kukapa muukaan miestä paremmin tuntisi kuin mies itse. Poika on moisesta huolissaan, pelkää isänsä harkitsevan jopa itsemurhaa. Tapahtumasarja, seikkailu saa alkunsa siitä, kun mustepullon korkki ei aukeakaan. Lähdetään hankkimaan mustetta. Ja samalla käydään läpi syntyjä syviä, Mielensäpahoittajan hurmaavalla äänellä tietysti.

En valita. Ei ole kipuja. En ihan yksin olekaan.
Usein vain on jotenkin turhaa. Sellaista niin kuin istuisi terveyskeskuksen odotushuoneessa eikä sitä kutsua huoneeseen koskaan tulisi.

Mukaan mahtuu koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Ja tietysti poika, miniä, lapsenlapset, sivistynyt lättähattu, Kolehmainen ja se kaikkein rakkain - oma emäntä.

Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kirja, jonka postausta on tuskaa naputella ilman hehkutihehkutia, vaikka käytössäni hieno ATK -väline onkin. Romaani vain on niin sympaattinen, että soisin ihan jokaisen sen lukevan. Veikkaisin palaavani teoksen pariin vielä monet kerrat. No, kyllä te tiedätte. Tämä on ehtaa Kyröä!

Jos elämän pahimpia asioita vain miettii ja suree, niin sitten ei ehdi muuta tehdäkään.

Stefan Spjut; Staalo

Stallo 2012, suom. Taina Rönkkö ja Like 2013, 722s.

Vaikijaurin ukko ei ole ihminen. Ei ainakaan jos on uskominen kryptozoologi Sussie Myréniä, joka on saanut valokuvattua olennon.
- Se saattaa olla ehta peikko, hän sanoo.

Staalo kuuluu niihin romaaneihin, jotka minun piti lukea heti tuoreeltaan. Teoksen idea, jännitystarina lapsia ryöstelevistä peikoista vaikutti sekä omaperäiseltä, että viihdyttävältä. Jotain uutta, jotain poikkeavaa genreen. Blogiystävien arvioita lueskellessani osasin jo varautua siihen, ettei Staalo sittenkään ole kovin jännittävä. Että se kertoo tosiaan peikoista, perusteellisesti peikoista.

Jo tovi sitten sain tämän komeaa kantta kantavan teoksen luettua mutta olen viivytellyt bloggauksen kanssa. Koska siitä saattaa tulla blokkaus. En nimittäin, suoraan sanottuna pitänyt kirjasta ollenkaan. Kiitos ja näkemiin. Next.

Hän makasi öisin sängyssä ja katsoi yhtenään kelloradion numeroita, sillä hän tiesi koska rytinä yleensä alkaa ja pidätteli hengitystään heti, kun oli kuulevinaan jotakin. Se oli pahinta, Sen odottaminen, että alkaisi tapahtua. Joinakin öinä ei tapahtunut mitään.

Inhoan kirjojen mollaamista. Ärsyttävää, ja toisaalta myös aavistuksen neuroottista. Jos jokin tarina ei iske, en epäile juurikaan itse tarinaa, vaan itseäni. Mikä minussa on vikana kun en saanut tästä, kehutusta ja sinällään hienosta romaanista irti oikein mitään.

Yrittäkäämme paneutua siihen, mikä ei toiminut. Tarinan hitaus. Arkipäiväisten asioiden kuvailu puhaltaa minusta - yleensä - tekstiin eloa, tuo tykö jne, mutta valitettavasti ruotsalainen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko Stefan Spjut ampui mielestäni tässä jo yli. Juoni olisi kulkenut rapsakammin jos jokaista kuulakärkikynän painallusta ei olisi tarvinut erikseen mainita.

Päähenkilöt. Vaikka tutustuin heihin pintapuolisesti liiankin hyvin, jäivät henkilöt mielestäni paperinukkemaisiksi. Heidän sielunmaisemasta sai toki välähdyksiä, mutta riittikö se minulle? Ei riittänyt. Syvemmälle näennäiseen täydellisyyteen olisi pitänyt päästä.

Ja silti. Jos kirja olisi ollut sysihuono, en taatusti olisi yli 700 sivua jaksanut! Jokin tenho, ei vähiten kiintoisa fantasiamaailma, joka tuodaan tavallisten ihmisten tavalliseen arkeen, piti otteessaan. Niin moni on Staalosta pitänyt, voih, minäkin olisin halunnut pitää. Pääsette alkuun paremmista arvioista täältä.


En yksinkertaisesti jaksanut. Voimavarani eivät riittäneet. Olin loppu. Valloilleen päässeen itsesäälin lietsomiseen kuluu valtavasti energiaa.
Mutta silti sitä on aina vahvempi kuin oli luullutkaan.
Se tulee ilmi viimeistään siinä vaiheessa, kun joutuu todelliseen pinteeseen.
Hengenvaaraan.

Kazuo Ishiguro; Ole luonani aina

Never let me go 2005, suom Helene Bützow ja Tammi 2005, 394s.

Mutta hän pelkäsi meitä samalla tavalla kuin joku voi pelätä hämähäkkejä. Siihen me emme olleet valmistautuneet. Emme olleet osanneet ajatella, miltä meistä tuntuisi että meidät nähtäisiin siten - hämähäkkeinä.

Tähän saumaan, juuri tähän meren tuoksuiseen, suolaisen hikiseen hellepäivään olisin mieluusti naputellut kesäkuulumisia ja ehkä jonkin sortin tulevaisuuden suunnitelmiakin. Mutta. Vaikka bloggaustahtini on ollut hidas, lukenut olen suorastaan ahmimalla. Tässä on se huono puoli että postattavien teosten pino sen kun kasvaa, siinä sivussa, samalla kun metsästän hullunkiilto silmissä lisää luettavaa. Kirjastoa, arvostelukappaleita, vanhempaa materiaalia, johon on kerrankin aikaa paneutua - kiitos kustantamoiden kesälomien. Jääköön siis kesäfiilistely myöhemmäksi, nyt keskitymme Kazuo Ishiguroon. Hän On Sen Arvoinen.

Olen lukenut monta ylistävää arvioita itse kirjailijasta, vielä enemmän nimenomaan tästä teoksesta (esim. Annami ja Elegia). Valitettavasti näin romaanin elokuvaversion ennen lukemista (virhe!), joten kirjan varsinainen koukku oli liian tuoreessa muistissa. Rehellisesti sanottuna en moista voisi kuvitellakaan unohtavani, sen verran shokkeeraava juonesta kuoriutui, joskin verkkaiseen tahtiin.

Kuitenkin jo elokuva vihjaili elämää suuremmasta lukuelämyksestä ihan jo pelkästään päähenkilöiden takia, joten olihan minun tämä luettava.

Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotain muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Sitten ollaankin vaikean edessä. Mitä kertoa Ole luonani aina -romaanista paljastamatta liikaa? On Kathy, Ruth ja Tommy. Kolme ystävystä, jotka ovat varttuneet yhdessä englannin maaseudulla sijaitsevassa viehättävässä sisäoppilaitoksessa. Lapsuus on ollut seesteinen: täynnä yhteishenkeä, aurinkoa, nurmikenttiä. Mutta myös koulukiusaamista, kummallisia vihjauksia paikan opettajien, kasvattajien taholta. Nämä lapset kun eivät ole keitä tahansa. He ovat valittuja, erityisiä. Mutta hyvässä vaiko pahassa?

Teoksen rakenne kulkee Kathyn johdattamana, ja hän liikkuu välillä nykyisyydessä, välillä menneisyyden muisteloissa. Kaiken keskiössä mellastavat hyvinkin helposti samaistuttavat aiheet: ihmissuhdekuviot, teini-iän hämmennys, ystävyys, ja kysymys siitä, kuinka pitkälle kolmen henkilön kemiat tulisivat kantamaan. Mutta tässä on vain tarinan toinen puoli. Kääntöpuolelta löytyy jotain puistattavan synkeää...

En ollenkaan ihmettele Ishiguron suosiota. Hänen tekstinsä on hienostuneen ilmavaa, yksinkertaista mutta syvällisen kaunista. Kirja on yksi niistä teoksista, jotka voi lukea viihdemielessä, taikka sitten antaa kirjaimien kaivautua yhä syvemmälle omaan mieleensä. Aina sydämeen saakka.

Ellen minä mokoma olisi tullut elokuvaa liian varhain katsoneeksi, olisin rakastunut teokseen rajattomasti. Mutta ihana, upea, kaunis tarina näinkin!


Vedessä on kaksi ihmistä, jotka yrittävät pitää kiinni toisistaan, tarrautuvat niin lujasti kuin pystyvät, mutta heidän otteensa ei pidä. Virta on liian voimakas. Heidän on pakko päästää otteensa ja ajautua erilleen. Minusta tuntuu, että meidän laitamme on juuri niin.
***

Susanne Staun; Punainen merkki

Doderummet 2010, suom. Kari Koski ja WSOY, 308s.

Hänhän oli yrittänyt omalla tavallaan vain vähän kaunistautua. Kuin Emilien nuoren tytön kokeilut, varpaankynsien lakkaaminen punaisiksi. Se oli elämänmerkki, merkki ylimääräisestä enerigiasta, ja minulle lävistys ja kynsilakka merkitsivät samaa kuin musiikki, joka jatkoi soimistaan senkin jälkeen kun auto oli ajanut päin puuta ja kuljettaja kuollut. Kaikki se jatkui edelleen tuottamatta hyötyä kenellekään, jäi leijumaan ihmisen haurauden ylle.

Susanne Staunin suomennosta on odoteltu kieli vyön alla jo vuosikaudet. Ei siis voi sanoa, että reaktioni olisi ollut kovin pliisu, kun tämä eräänä päivänä postilaatikosta löytyi. Minä sitten lukemaan. Ja hmm, alkuun meinasi kyllä mennä lukemisen oheistuote, kahvi, väärään kurkkuun. Teos alkaa nimittäin hyvinkin laiskasti. Kirja ei noudata, minusta, juuri mitään jännärikliseitä, kaavoja, vaan paahtaa menemään omalla tyylillään. Great. Kierrokset kun nousevat sivumäärän myötä, ja pian huomasin pohdiskelevani, liekkö Staunia voisi verrata jopa Karin Slaughteriin? Aivan samalle tasolle Punainen merkki ei yllä, mutta sen verran erikoista on meininki, etten voinut olla hihkumatta ilosta.


Nkem oli koko maailmassa ainoa ihminen, joka ehkä saisi ruuvit päässäni pysymään paikoillaan, vaikka niitä ei selvästikään ollut ruuvattu kunnolla kiinni kun synnyin.

Näin kuvailee itseään tarinan päähenkilö, ihan "hivenen" omituinen oikeuslääkäri Maria Krause. Kirja keskittyy tiiviisti Krausen hämmennystä herättävän persoonan ympärille. Harvoin tulee vastaan edes jännitysgenressä näin traumatisoitunutta henkilöä. Nkem, Marian paras ystävä on ainoa, jonka räväkkä, pahennusta aiheuttava tohtori lähelleen päästää. Ja nyt naiset ovat vaihtaneet yhdessä työpaikkaa. Tämä osoittautuu monistakin syistä virheeksi, eikä aikaakaan, kun Maria saa tutkittavakseen teinitytön raa'asti murhatun ruumiin.

Ruumiista löytyy merkki, punainen kuin painajainen.

Huh huh. Mistä näitä rempseitä, rajoja rikkovia naiskirjailijoita oikein löytyy? Staunin itseironinen tyyli tempaa mukaansa ja saa lukijan omintakeisiin sfääreihin. Voisin kuvitella, ettei provosoiva tyyli

(esimerkiksi tällainen:

Mutta naiset itkevät ja miehet masturboivat, niin tehtävät oli Dresden Dollsin mukaan jaettu heti siitä lähtien, kun ensimmäinen alkueläin kömpi kuivalle maalleKalifornian rannikolla.)

ole kaikkien mieleen, mutta minulta teos saa rosoisuuden puolesta täydet pinnat. Mielenkiinnolla jään odottamaan kanssabloggaajien arvioita...

Stephen King; Tapahtumapaikkana Duma Key

Duma Key 2008, suom. Ilkka Rekiaho ja Tammi 2009, 638s.

Minä maalasin, kunnes aurinko oli laskenut ja kuu loi kitkerän valkoisen valokuorensa meren pintaan ja vielä senkin kadottua.
Ja seuraavana yönä.
Ja seuraavana.
Ja seuraavana.
Tyttö ja laiva n:o 8.
Se ei pelaa joka pelkää.
Minä tyhjensin pulloa.

Kiertoajeluni Kingin karmaisevan kiintoisassa maailmassa jatkuu. Koska ne herran teokset, joita eniten himoitsen, löytyvät kirjastosta vain muutamana (varattuna) painoksena, olen päätynyt kuninkaan myöheisempään materiaaliin. Aikanaan pääsen varmasti käsiksi myös Musta torni -sarjaan, Tukikohtaan ja ja... mutta nyt suuntaamme niinkin viattomalta, pastelliselta ja paahteiselta kuulostavaan maankolkkaan kuin Florida. Ensituntumalta olisi vaikea kuvitella palmumaisemaan muuta kuin korkeintaan sateenvarjollinen drinkki, mutta Stephen King näkee syvemmälle. Juuri näissä puitteissa, näin tämä toimii. Näin tämän on mentävä.

Teos kertoo Edgar Freemantlesta, menestyvästä rakennusurakoitsijasta, jonka elämä sellaisenaan päättyy Minnesotassa vakavaan onnettomuuteen. Menee muisti, tavallaan myös puhekyky, menee oikea käsi ja kaiken huipuksi myös vaimo. Edgar kärsii niin masennuksesta kuin raivokohtauksistakin. Itsemurha houkuttelisi, mutta sitten miehen terapeutti saa idean: Edgar tarvitsee täydellisen ympäristön muutoksen.

Siitä alkaa uusi jakso, uusi sivu päähenkilömme elämässä. Hän vuokraa Floridan rannikolta herttaiselta vaikuttavan vaaleanpunaisen rantahuvilan, asettuu aloilleen ja alkaa hitaasti saada elämänsyrjästä kiinni. Muisti palailee, sanat palailevat ja palaa myös vanha piirrustus- ja maalaustaito. Mutta millaisena, sitä ei Edgar ole itsekään uskoa. Hänestä tulee hetkessä huippumaalaaja, taitelija jonka tauluissa on jotain kaunista ja kauheaa. Tässä kohdin yliluonnollinen astuu mukaan kuvioihin, ja sitten se onkin menoa...

Mutta eivätkö kaikki saa osansa kärsimyksistä? Toki. Pum, suoraan nenälle. Pum, suoraan silmään. Pum, vyön alle, sitten olet kanveesissa ja erotuomari lähti hetki sitten kahville.

Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelmaa koko ajan kasvatellen. Uhan tuntu on käsin kosketeltavissa, vaikka aurinko paistaa, palmut huojuvat, meri velloo laiskasti edestakaisin. Ja kuitenkin jotain, jotain on ilmassa.

Juonesta en kokisi mielekkääksi tämän enempää kertoa. Lukekaa ennemmin itse tämä teos! Minä viihdyin niin tarinan, kuin (ah) humoristisen kerronnankin parissa... sanotaan vaikka paremmin kuin hyvin. Lisää, lisää näitä!


Avoimen ikkunan toisella puolen, aamuilmassa on valtoimenaan enkeleitä, Richard Wilbur kirjoittaa runossa "Rakkaus kutsuu meitä maailman menoon". Mutta ei, Richard. Ei.
Lakanoita ne vain ovat.

***


Teoksen ovat lukeneet ainakin
Irene
Morre

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

Carmen Zita og Doden 2013, suom. Tarja Teva ja Johnny Kniga 2014, 216s.

Ehkä poika oli surmattu, Sejer mietti, heitetty lampeen, äiti oli surmannut ei-toivotun lapsensa. Tai isä, tai sitten molemmat yhdessä, erilainen lapsi, kummajainen, ehkä joidenkin silmissä epänormaali. Äkillinen raivo, pahantahtoinen silmänräpäys, halu tuhota.

Blogimokoma on kirmannut vailla lupaani kesälaitumille. Lukutahti on ollut tiivis, kohtalainen tai jopa kuollut. Viime aikoina olen paininut erään varsin mielenkiintoisen tiiliskiven parissa, mutta kuten aina välillä käy, muu elämä tuppaa lukuharrastusta hidastamaan.

Karin Fossumin uusimman luin jo ajat sitten. Tämän norjalaiskirjailijattaren seurassa tulee väkisinkin nostalginen olo. Hullaannuin, rakastuin koko dekkarigenreen juuri Fossumin takia. Sympaattinen komisario Sejer oli ja on yksi fiktiivisistä henkilöistä, joiden elämänkaarta olen seurannut alkumetreiltä toivoakseni loppuun saakka. Ja hiukan huolestuttavalta komisarion terveys tässä vaikuttaakin. Mutta kirja ei tietenkään kerro vain Sejeristä tai hänen hurmaavasta työparistaan Skarresta. Miehet saavat nyt ratkaistavakseen puhuttelevan, ajatuksiaherättävän tapauksen.

Pieni down-poika Tommy löydetään kotipihalla sijaitsevasta lammesta hukkuneena. Löytäjänä toimii äiti, joka yrittää lasta hysteerisessä mielentilassa elvyttää. Poliisit saapuvat paikalle, muiden mukana Skarre, ja äidin, Carmen Zitan käytös herättää heissä kysymysmerkkejä. Siitä alkaa Sejerin ja Skarren surulliset tutkimukset koskien pienen perheen onnettomuutta, joka ei lopulta ole onnettomuus.

Tämän uskallan tässä todeta, koska tieto tehdään lukijalle alusta asti selväksi. Mutta miten todistaa raaka murha, jolla ei ole silminnäkijöitä?

Kuten aina, tälläkin kertaa Fossum on rakentanut piinaavan psykologisen trillerin aiheena lapsen vammaisuus ja siitä selviäminen - tai selviämättömyys. Teos ei ole verinen, joten kerrankin voin suositella kirjaa myös herkille lukijoille. Toisaalta äiti-ihmisille aiheen rankkuus saattaa aiheuttaa painajaisia. Itse kihisin vihasta piittaamatonta henkilöä kohtaan, samalla kun peukutin Sejerin toiminnalle. Erilaisuus, ihmisarvo aiheuttavat kiivasta ja kiinnostavaa dialogia päähenkilöiden välillä.

Lyhyt mutta tiivis jännäripaketti. Ihan must jo sarjaa seuranneille, mutta namia muillekin. Ei mulla nyt muuta. Jatkan pian erään tajunnanräjäyttäjän parissa.


Ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä, ei päiviä ilman huolia, ei vuosia ilman tuskaa eikä öitä ilman yksinäisyyttä. Jokaisen ihmisen elämässä riittää sekä kärsimystä, synkkiä ajatuksia että sarastavaa toivoa. Sellaiset tunteet sinkoilevat mielemme syövereissä edestakaisin, hän ajatteli, kaikki elävät myrskyn silmässä päiviensä loppuun asti.

***

Lukuvinkkien arvio kirjasta