Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Comoletely Fine 2017, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2018, 431s.

En yleensä ole taipuvainen kadehtimaan muita, mutta täytyy myöntää, että kateus kouraisi minua ajatellessani perheenjäsenten vahvaa yhteenkuuluvuutta. Tunne oli kuitenkin lievä verrattuna suruun, joka valtasi minut, kun totesin, ettei minulla milloinkaan ollut mahdollisuutta kokea tätä... niin, mitä? Kaiketi varauksetonta rakkautta.



Eleanor, tuo aseistariisuvan sympaattinen nainen, jota en voinut mielessäni olla yhdistämättä Silta-sarjan Sagaan, edustaa täydellistä yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Toki tämä antisankarimme käy töissä, on käynyt jo vuosia minimipalkalla asiasta lainkaan nipottamatta. Samalla antaumuksella hän hoitaa uskollisinta ystäväänsä, viherkasvia. Viettää viikonloppunsakin pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti; pitsaa, televisiota, votkaa. Kun katsomme (minun diagnoosini mukaan aspergeria sairastavaa) Eleanoria tarkemmin, hänen toinen puoli kasvoistaan on arpien peitossa. Menneisyys on polttanut naisesta kaiken sosiaalisuuden, luoton ihmiskuntaan. Sinulla ei ole oikeutta olla edes olemassa...


Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä olisi myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.



Mutta elämä on arvaamatonta, myös Eleanorille. Kun hän sattumoisin joutuu onnettomuuspaikalle epäsiistin, suu auki syövän, uuden kollegansa kanssa, nainen ei pakene. Tai pakenisi, ellei Raymond estäisi. He soittavat apua. Eleanor ottaa huomaansa sairauskohtauksen, jota nainen ensin epäili päiväkänniksi, saaneen miehen ostokset. Myöhemminhän ne on palautettava sairaalaan. Tämä on ensimmäinen askel ulos naisen omatekoisesta vankilasta.

Yksi asia johtaa toiseen, ja rohkean tutkivalla asenteella Eleanor ryhtyy katselemaan arkea, joka vie aivan uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, avoimin silmin. Hänessä syttyy tuli, tällä kertaa ei tuhoava vaan toivoa tuova: voisiko Eleanorkin tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi?

Hyvien päivien jälkeen seuraa sitten huonoja. Menneisyyttä ei pääse pakoon ja ne on kohdattava ammattilaisen kanssa siitäkin huolimatta, että terapeutti käyttää käsilaukkunsa koristeena lapsellisia avaimenperiä.


Skottikirjailija Gail Honeymanin esikoisteos on niitä romaaneja, joista olen kuullut pelkkää hyvää. Ja olihan teos Brittanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani, käännösoikeuksien määrästä puhumattakaan. Vaikka päähenkilö kantaa riipaisevia arpia, kirja on vakavasta sanomastaan huolimatta vaivattoman hilpeää luettavaa. Tyrskähtelin tuon tuostakin teoksen parissa, jota totisesti juuri tähän kohtaan elämässäni tarvitsin.


"Ei juotavaksi". Joiko joku todella desinfiointigeeliä? Arvatenkin joi, jos kyltti kerran oli tarpeen. Osa minusta - hyvin pieni hitunen - pohti hetken, pitäisikö minun kumartua maistamaan ainetta vain koska se oli kiellettyä. Ei, Eleanor, sanoin itselleni. Hillitse kapinointitaipumuksesi. Pitäydy teessä, kahvissa ja votkassa.



Pienet asiat ovat kuin väyliä suurempiin, niiden huomaaminen omassa arjessa voi johtaa aivan upeisiin havantoihin. Rakastuin Eleanoriin täyttä päätä ja tämä on yksi niistä romaaneista, jotka luen taatusti uudempaan otteeseen. Go Eleanor! Erilaisuus kunniaan!



Laura oli tuonut kampaamossa minulle kahvin lisäksi kaksi pikkuleipää. Ajatellessani heidän hyväntahtoisuuttaan oivalsin, että vastaavanlaiset pienet eleet saattavat merkitä todella paljon.


***


Kirjaa on luettu ihailtavan laajasti blogistaniassakin. Linkitän tällä kertaan Mai Laakson postauksen.



Ei ihan hyvää vaan hyvää pääsiäistä teille kaikille!

Tarita Ikonen; Kylmyyden monologi

Viestintätoimisto Kirjokansi 2018, 105s.

... tykkään olla laiha, 43 kiloa
koska olen alitajuisesti yhdeksännellä kuulla raskaana
synnytän aina kaksoset tyttöjen ja poikien sisälle:

Sen joka lähtee vuosien kuluttua Guineaan
opettamaan naisille ja tytöille lukutaitoa ja parantamaan haavoja

Ja sen joka pitää mukanaan heti synnyttyään pihtejä ja pieniä pusseja
kerää jokaisen vääryyden: pisaran wc-pöntön vedestä jonne hänen päänsä työnnettiin
ja kuidun omasta pipostaan joka pakkaspäivinä heitettiin roskikseen.
           Kerää todistusaineistoa, haluaa helpottaa rikospoliisin työtä
rikoksen tekijä ratkaisee rikoksen.

Kuka antaa tuomion?

(s. 9)



Näin alkaa kirjailija Tarita Ikosen jäätävä mielenmatka koulukiusaamismuistoihin, joita seuraa väistämättä kostofantasiat. Kylmyyden monologi on tiivis keskustelu oman itsensä kanssa, se näyttää kaunistelematta millaista jälkeä lapsen/nuoren muutenkin hauraalle psyykkeelle kiusaaminen tekee. Eristäminen. Haukkuminen. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta.



Pulpettisi työnnetään luokassa syrjään
ota yksi tabletti aamuisin
sinut tuupataan pihalla pois
ota yksi tabletti iltaisin

yhdeksäntoista synttärikutsua jaettiin
sinun silmiesi edessä, sinua ei ole olemassa
muista noudattaa annostusta

kahden kuukauden kuluttua seinä on yhä parisi
liikuntasalissa kun syöttelet sählypalloa

lääkäri vaihtaa reseptin
vilkkaat unet ovat silti ystäviäsi
istuvat viereiseen keinuun painajaistenpihalla

(s. 69)




Runoissa haisee pelon sekainen veri, tunkkaisen teinihien kyllästämät koulunkäytävät. Nuo painajaismaiset, päällekaatuvat seinät. Päivästä toiseen sitä samaa. Vuodesta vuoteen. Ja niin rapisee kiusaajan viimeinenkin itseluottamus, itsekunnioitus, itsevarmuus. Tilalle tulee tyhjää. Minua kohdellaan arvottomana: olen arvoton. Olen laumasta eristetty pilaantunut yksilö. Olen turta. Mutta minulla on myös vaihtoehto...



Väkivalta on minulle uusi maailma, mutta turvallinen.

Väkivaltaa ei voi tehdä väärin, satuttaminen sattuu aina.

Väkivaltafantasiavirasto myöntää minulle uuden henkilöllisyyden.

Mahdollisuuden aloittaa alusta

(s. 19)



Kun Tarita Ikonen, tuo äärettömän rohkea nuori runoilija jonka suorasanaisuutta niin kovasti kunnioitan, otti minuun yhteyttä ja kysyi haluaisinko arvostella hänen runoteoksensa, muistan epäröineeni. Koulukiusaaminen on koulukiusatulle vielä (noin) kolmenkymmenenkin vuoden jälkeen kuin veitsi vanhaan haavaan. Ja toisekseen olen äärettömän huono kirjoittamaan runoista koska koen ne hyvin henkilökohtaisina ja intensiivinä, haluan pitää kokemukset, anteeksi vain, ominani.

Onneksi kuitenkin tutustuin Kylmyyden monologiin. Kaikki veitset satuttavat, mutta haavat voi myös puhdistaa, traumat elää läpi turvallisessa seurassa, vertaistukeen nojaten. Ja tämä jos mikä on voimaannuttavaa. Hyssyttelyllä emme saa mitään aikaan, sen sijaan tämä aina ajankohtainen ja niin monet ihmiselämät rikkova rikos pitää nostaa pöydälle.

Toivoisin kirjan pakolliseksi luettavaksi jokaiselle niin ala- kuin yläkoulun opettajalle. Aiheeseen on puututtava nyt ja heti sillä "... mitä vittua ne pelkää? Kun ne ei uskalla 13-vuotiasta "nostaa seinälle" ja sanoa: nyt saatana sekoilu loppu tai sun opiskelut on täs koulussa ohi!" (s. 86)

Kiitos ja halaus Sinulle, ihana Tarita!



Kuka on se joka kertoo että riitän?
Kuka pysäyttää kadulla
              tekee minusta kosketettavan?
kuka on se joka ei puhu rakkaudesta ja oikeudesta mitään
              nauliintuneet nyrkit, kuolema ja viha

syöksee minua eteenpäin:
                                               olen luoti
              matkalla lihasta lihaan
etsin rintakehää johon painaa pää

kuka se on joka seuraa ruudinjälkiä?
Koskettaa, kuin olisin nukkuvan otsa

(s. 87)

Pauliina Rauhala; Synninkantajat

Gummerus 2018, 367s.

On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko.



Luettuani kirjailija Pauliina Rauhalan suuresti ylistetyn esikoisteoksen, Taivaslaulun, puhkesi jokin minussa, murtui ja soljui kuin puro. Muistan tämän edelleen, sen palautti mieleeni muinainen postaukseni ja voi kuinka haluaisin lukea tuon romaanin taas uudelleen. Mutta eipä eksytä sivuraiteille. Siinä missä Taivaslaulu sai minut laulamaan, jättää Synninkantajat hiljaisuuden. Ei painostavaa, vaan pohdiskelevan, uusia ajatusuomia avaavan vaitiolon, jossa kuplii syvä kunnioitus.

Sillä nyt Rauhala nostaa selkeästi kierroksia, nyt tekstin kunnianhimoinen mietiskely piirtää juovan kuin polttavan haavan. Ei oikein tiedä pitäisikö sitä sorkkia vai antaa rauhassa parantua.


En tiedä tapahtuuko alkuräjähdys vai lopullinen tuho, luodaanko uusi maailma vai katoaako entinen, heräänkö elämään vai vajoanko kuolemaan, pääsenkö taivaaseen vai joudunko helvettiin, joudunko yksin, vai pääsenkö kanssasi, edes helvettiin. (Auroora)



Edelleen tietoisuuteni lestadiolaisista on melko suppeaa ja negatiivissävytteistäkin. Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa huokailemaan että tällaistako siellä, näinkö rajua ihmisten erottelua, synnillä pelottelua, näinkö heppoisin perustein ihminen sidotaan ulos seurakuntayhteydestä. Perheestä. Suvusta. - On teksti tätäkin. Mutta se yrittää ymmärtää niin syvästi ja niin empaattisesti, ihan jokaista henkilöä, sitä kaikkein "pahintakin", että lukijan silmiin kirpoaa kyynel. Ei ole puolia joita valita. On ajateltava itse. Juuri siihen Synninkantajat haastaa.


Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Sitä sinä et valitettavasti aina osaa, Taisto. (Aliisa)



Tämä tarina on Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston. Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla keskittyen yhteen sukuun, yhteisöön, jonka valvovan silmän alla pysytään turvassa. Onhan säännöt maallisen ja hengellisen välillä piirretty isolla ja kirkkaasti. Mutta mitä tapahtuu ihmisen sisimmässä? Siellä minne johtohahmo Taiston kiven kova katse ei yllä. Siellä minne näkee vain Jumala?


Tunnen ikkunassa ja karvareuhkassani vaimon hiljaisen katseen, sen josta en ota selvää, onko se surua vai paheksuntaa, kateutta vai ihmetystä. Jos kehtaisin, sanoisin sille, että mene pois, senkin kurnuttava fasaani, tämä hetki on minun, mutta avioliitossa pitää olla pitkämielinen, sillä ikkuna on yhteinen. (Taisto)



Taisto, tuo jylhä saarnaaja jaksaa rakastaa luontoa, herkistyä sen ihmeiden edessä, mutta kylmettää sydämensä jopa kaikkein läheisimmälle. Aliisa puolestaan uskoo armoon silloinkin, kun se yritetään sumentaa aina vain rajummaksi käyvin keinoin. Hänen tyttärensä Auroora rakastaa, rakastaa, rakastaa vaikka ei saisi. Traagisin henkilöistä on Aaron, tuo pieni poika, joka edustaa kyläyhteisön lapsinäkökulmaa. Aaron näyttää mitä yletön palvonta tekee hauraalla psyykkeelle, entä sitten oman mummin sitominen kadotuksen kahleisiin.


Kirjoitan kahden ruudun korkuisilla kaunokirjaimilla. Piirrän laatikon kehykseksi sanojen ympärille. Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (Aaron)



Synninkantajat ei ole helppo romaani, päinvastoin. Se vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi. Rauhala kirjoittaa levollisesti, luonnon kautta asioita peilaten, kuitenkin sanansa suolalla höystäen. Kuten sanoin, mykistävän upea kirja ei anna valmiita ratkaisuja, se jättää lukijan miettimään omilla aivoillaan silti empatian varaan:



Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen.

Peter James; Täydellisyyden hinta

Perfect People 2011, suom. Maikki Soro ja Minerva 2018, 492s.

"Minä haluan vain äidiksi, Lori. Ei minusta ole marttyyriksi."



Olen aina pitänyt brittiläisen kirjailijan Peter Jamesin tyylistä, mutta meillä on ollut omat ongelmamme hänen poliisihahmonsa, Roy Gracen kanssa. Ilokseni kirjailijalta on nyt suomennettu muutakin. Luin tässä jokunen viikko sitten melko huikean kauhutarinan, Kirotun talon, jossa James upottaa kynänsä lukijaparan alitajuntaan, sinne lapsuuden kummituspelkoihin saakka. Valitettavasti teos ei ehtinyt blogiini koska no, arvostelukappaleet puskeutuvat aina kirjastonkirjojen edelle.

Mutta nyt meillä on uunituore Täydellisyyden hinta. Kuten olen useasti todennut, juuri nämä lapsiaiheiset trillerit saavat lukijaäidit pureskelemaan kyntensä verille. En hämmästyisi, jos jo lähitulevaisuudessa kirjan kuvaama tarina olisikin totta, jos me saisimme itse valita lapsemme geenit. Mihin asti jatkaisimme? Missä kulkisi raja, tuo niin kovin häilyvä ja moraalisesti erittäin arveluttava? Sillä:


"Tohtori - Leo - sinun täytyy ymmärtää minun näkökantani tähän asiaan. Minä haluan vain varmistaa, ettei lapseni sairastu siihen, mikä tappoi meidän poikamme. Ja on todella hienoa, jos voitte eliminoida meidän muutkin vahingolliset geenimme, jotka aiheuttavat eturauhassyöpää, haimasyöpää, masennusta ja diabetestä."



Kohtalaisen tavanomaisen pariskunnan, Johnin ja Naomin on tehtävä pelottava valinta. Heidän esikoispoikansa kuoli perinnölliseen sairauteen jo nelivuotiaana. Nyt Klaessonin pienellä perheellä on mahdollisuus hiukan korjailla luontoa, ihan vain varmistaa, ettei Halleyn kohtalo korjaa myös tulevaa pienokaista. Ovathan John ja Naomi päässeet 2000-luvun Frankensteiniksi kutsutun, mystisen tohtori Dettoren asiakkaiksi.

Pian Klaessonit huomaavat lupaavan, joskin syyllisyyden ja epätietoisuuden värittämän tulevaisuuden muuttuneen painajaiseksi. Heitä jahtaa geenimanipulaatiota vastustava, poliisin tavoittamaton fanaatikkojen ryhmä, lisäksi Naomin kohdussa tapahtuu kummia. Miksi nainen odottaakin kaksosia?


"Ehkä tämä - tämä Dettoren emämunaus - on luontoäidin tapa estää maailmaa tulemasta aivan hulluksi. Sinä päivänä, kun äidit alkavat abortoida lapsiaan heti kun näyttää, etteivät nämä vastaa odotuksia, silloin ollaan hyvin vaarallisella tiellä."



Peter James vetää tällä kertaa täydet pisteet. Täydellisyyden hinta on sivumäärästään huolimatta nopeasti ahmittavaa tekstiä, joka jättää kipinöivän muistijäljen. Pariskunnan kanssa lukija miettii, onko oikein varmistaa geneettisesti, ettei vakava sairaus periytyisi. Mutta tässä näkökannassa on omat ongelmansa, kuten tulemme huomaamaan... Ajatuksia herättävä, kiehtova lukuelämys, joka kiristää sivu sivulta tahtia.



Naomi pidättäytyi kohteliaisuudesta sanomasta, ettei hän todellakaan ymmärtänyt, miltä heistä tuntui, hänellä ei ollut siitä pienintäkään käsitystä, eikä kellään muullakaan. Hänen olisi pitänyt kuvitella pahin asia maailmassa ja sitten kertoa se miljardilla. Eikä sekään olisi riittänyt läheskään.




***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mummo matkalla.

J. S. Monroe; Löydä minut

Find me 2017, suom. Arto Schroderus 2018, 431s.

"Näin äsken yliopistoaikaisen tyttöystäväni, joka teki itsemurhan viisi vuotta sitten. Muiden mielestä se on vain kuvitelmaa, pitäisi kuulemma jatkaa elämää, mutta minä tiedän, että hän on elossa, en tosin miten enkä missä, mutta aion etsiä hänet käsiini. Ei hän ollut valmis kuolemaan."


Näin Jar. Komean ja kookkaan ulkomuodon takana sykkii haavoitettu sydän, vainoharhainen mieli, joka ei suostu uskomaan ededs viiden vuoden jälkeen Rosan itsemurhaan. Hautajaiset toki pidettiin vaikkei ruumista ikinä löydetty. Sen sijaan Jar on alkanut taas nähdä Rosaa. Hän puikkelehtii väkijoukossa, hän ilmestyy kuin tyhjästä kiusoitteleva hymy kasvoillaan. Tai sitten silkka kauhu.


"Seurataanko sinua taas?"
Jar nyökkäsi muka myöntymisen merkiksi ja valmistautui ystävänsä pilkkaan. Hän on maininnut tunteestaan Carlille aikaisemminkin, siitä että häntä seurataan.
"Tiedätkö, että yksi kolmesta ihmisestä kärsii vainoharhoista?"
"Niin harva?"
"Ne kaksi muuta tarkkailevat."



Osan näistä "haamukokemuksista" voi selittää puhtaasti suruna, kuten Jarin terapeutti uskoo, mutta uskooko miestä kukaan, kun hän on varma Rosan elävän edelleen? Miksi Jar löytää kotinsa ylösalaisin pengottuna vaikka mitään ei ole varastettu? Entä tuo mies, hän näyttää niin tutulta, seuraako hän Jaria? Sekavan piinaavat ajatukset saavat tulta hiillokseen, kun Rosan kadonnut päiväkirja löytyy.

Nyt Jar on omillaan. Nyt Rosa on tuolla jossain haluten viimeisenä toiveenaan elämänsä rakkauden, Jarin, löytävän hänet.


Katsoin kynsiäni - osa oli katkennut, yksi oli poistettu, muutama ulottui melkein puolitoista senttiä sormenpään yli ja alkoi käpertyä kuin hedelmän kuori - ja muistin, miten minä näytin aina käsiäni isälle ennen sunnuntailounasta (naudanpaistia, kotitekoista piparjuurikastiketta, vain me kaksi). Hänellä oli tapana tarttua sormiini ja käännellä niitä niin kuin ne olisivat maailman arvokkain aarre. Mitä hän mahtaisi ajatella niistä nyt?



Brittiläisen journalistikirjailjian J. S. Monroen Löydä minut ei ole helppo romaani. Se alkaa kihelmöivissä tunnelmissa ja mystistä juonta kuljettaa eteenpäin huumorin tummat siivet. Jossain puolivälin kohdilla kirjaa on täysin mahdotonta enää laskea käsistään. Mutta. Mutta. Suoraan sanottuna trillerissä on sen verran paljon niin eläimiin kuin ihmisiin kohdistuvaa kidutusta, että teos jätti kuin jonkinlaisen krapulan. Yleensä en ole herkkänahkainen lukija ja silti kohtuu viattomasti alkanut Löydä minut pääsi yllättämään. Valitettavasti ei kovin positiivisesti.

Lujaluonteisille, älykkäiden mutta kammottavien trillereiden ystäville uskallan kuitenkin kirjaa suositella.



Se mikä tekee minusta ihmisen on jättänyt tämän runnotun ruumiini ja istuu turvallisen matkan päässä tähystämässä, siivet supussa, odottamassa päivää, jolloin se voi palata.



***

Samoilla linjoilla kanssani Kirjailija Raija Hautala.

Katarina Wennstam; Hämärän tyttö

Skymningsflickan 2015, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2018, 460s.

En halua, mutta minun on pakko.
Kukaan ei varmaan usko minua.


Näemmä useimmat bloggaukseni alkavat nykyään valituksella. Pahoittelen tätä selittelyä, mutta kohdelkaa minua armollisesti. Olen näet toipumassa rajusta flunssasta, kuten varmasti moni muukin tänä julmana vuodenaikana. Silti koen pakottavaa tarvetta kertoa juuri lukemastani teoksesta, vaikkakin kipein käsin ja särkylääkkeiden sumentamin aivoin.


Sillä turbofeministiksi kutsuttu journalisti, kirjailija ja luennoitsija Katarina Wennstam teki sen taas! Hän on niin aseista riisuvan omistautuneesti heikoimpien puolella, silti käyttäen juuri aseenaan sanan mahtia. Hän paljastaa naisen erittäin kyseenalaisen aseman tämän päivän Ruotsissa. Ja vaikka Hämärän tyttö on romaani, liian monen naisen kohdalla kyse ei ole fiktiosta.


"Raiskaus ei ole seksiä", Elena Magan jatkaa. "Seksuaalinen väkivalta ei ole yhdyntä. Se suuntautuu seksuaalisuutta vastaan ja vaikuttaa siihen."



Tällä kertaa astumme nuorten alati julmemmaksi käyvään maailmaan. Millaista häpeää, syyllisyyttä ja epätoivoa kokevatkaan Molly ja Miranda, nuo kaksi aiemmin niin elämäniloista teinityttöä. Koska kun maineensa kerran menettää, koulumaailmassa se tarkoittaa maailmanloppua.

Hämärän tyttö huutaa, kiljuu, ulvoo äänensä kuuluville. Mutta tätä kerrostaloa ei piinaa öisin eläin vaan eläimeksi kipunsa tähden muuttunut, itseään viiltelevä teinityttö. Voisi sanoa Mollyn onneksi samassa talossa asuu myös aiemmista kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lung. Hänen päivänsä kuluvat pimennetyssä asunnossa sairauslomalla ja vasta Mollyn tuska havahduttaa Lungin jälleen mukaan toimintaan.

Samoihin aikoihin paikallista lukiota uhataan veriteolla. Onko kyse puhtaasti häirinnästä, vai aikooko tuo tuntematon ryhtyä sanoista tekoihin?

Myös asianajaja Shirin Sund astuu mukaan Charlottan omiin tutkintoihin. Vapaalla jalalla kulkee teineihin mieltynyt raiskaaja, eivätkä nämä kaksi tarmokasta naista voi ummistaa moiselta silmiään. Vaikka aiemmassa tutkinnassa näin onkin käynyt.


"Sain tietää eräältä kollegalta, jonka tunnen hyvin, että Tukholmassa ilmoitettiin viime vuonna yli tuhannesta raiskauksesta. Rikosteknikot kutsuttiin paikalle tuskin joka viidennessä tapauksessa."



Hämärän tyttö on verkalleen etenevä trilleri aina päivänpolttavasta aiheesta. Ehkä olisin toivonut enemmän sivutilaa juuri nuorille. Nyt keskitytään seuraamaan Charlottan ja Shirin henkilökohtaisia kipupisteitä jotka toki pitävät mielenkiintoa yllä, mutta pieni sivumäärän karsinta olisi saanut paketista vieläkin napakamman. Hieno, tärkeä, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani tällaisenaankin!



Kylmyys ei enää tuntunut. Sen sijaan tuli se toinen. Se, jota hän ei ikinä saanut loppumaan.

Kädet, jotka eivät enää olleet siellä, mutta jotka hän silti tunsi. Sormet, jotka olivat jättäneet hänen iholleen jälkiä, joita ei ikinä voinut pyyhkiä pois.

Vartalolla muistot, joita hän oli yrittänyt pestä suihkussa pois, hangata, hangata kunnes iho hilseili. Veri joka valui rikkiraavituista huokosista.

Lucia Berlin; Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin 2015, suom. Kristiina Drews 2018 (2. painos), 293s.

"Paahtovanukasta?" hän kysyi minulta. Nyökkäsin. "Paahtovanukasta", hän sanoi puhelimeen. Sitten Bella soitti hotellin myymälään ja tilasi uimapuvun kokoa 8, värikyniä, kaikkia mahdollisia leluja mitä valikoimasta löytyi, ja muotilehtiä. "Mitä jos jäädään tänne! Unohdetaan koko joulu!"

Tästä tulee yksi vaikeimmista kirjoittamistani postauksista. Koska. En ensinnäkään juuri lue novelleja, en edes pidä niistä (paitsi Lucia Berlinistä, näemmä), novellit ja runot menevät yhdessä samaan kategoriaan nimeltä liian henkilökohtaiset. Ehkä näitä tyylilajeja on typerää verrata toisiinsa, sitä paitsi runot ovat elämäni suola jota säännöstelen niukasti, mausteeksi.

Ja kuitenkin Lucia Berlinin novellikokoelma on kuin yhtä suurta runoteosta. Lydia Davisin Alkusanat, Stephen Emersonin Johdanto sekä loppukatkealma naisesta itsestään kertovat jo kaiken oleellisen.


Proosa kynsii itsensä ulos paperista. Siinä on elinvoimaa. Se on paljastavaa.



Huikean monipuolisen elämän elänyt Lucia Berlin (1936-2004) ammentaa kokemastaan; hän on kirjailija, hän on kirjallisuuden opettaja, hän on äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja. Kokenut köyhyyden, kokenut rikkauden. Hän on vallaton ja vahva, hän on haavoittuva ja herkkä. Aivan kuten novellinsa.


Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.



Mutta kaikki tämä on luettavissa itse teoksesta. Henkilökohtaisempi osuus on vasta edessä. Ja kuinka minä kaipaankaan savuketta tuekseni! Lucia, sinä todella käänsit auki sisimpäni yksinkertaisin lausein, monitulkintaisin tarinoin. Jäin miettimään mitä juuri tässä ja nyt tahdot kertoa. Novellit viihdyttävät, kyllä, tarinoiden elämää hämmästelevä myötätuntoinen ote pakahduttaa. Ja kun tämä tarjoillaan mustan huumorin sitomana pakettina, tiedän Berlinistä tulleen yksi kirjallisista tosirakkauksistani.

Jokainen kertomus on ainutlaatuinen helmi, kirja on helminauha, jota voi tarkastella yksittäisinä osasina, jopa yksittäisinä lauseina.


Sinä päivänä leikkikentällä minä tiesin, että en koskaan elämässäni kuuluisi joukkoon. En olisi ainoastaan erilainen kuin muut, minua ei ikinä hyväksyttäisi mukaan porukkaan.



Novelleissa on tarttumapintaa niin monenlaisille, eri elämäntilanteissa kamppaileville naisille. Toisinaan ne tuudittavat nauttimaan huumaavista tuoksuista, mehevistä maisemista auringon paahtamilta niityiltä merenalaiseen maailmaan.

En ole uskaltanut hirmuisen tarkasti vielä lukea muiden mielipiteitä Siivoojan käsikirjasta, mutta toki tiedostan vastaanoton olleen positiivista. Itse emmin kirjan kanssa, novellit, äh, en osaa lukea novelleja, mutta onneksi Leena Lumi totesi osuvasti että teoksen voi kohdata päiväkirjanomaisesti. Ja niin minä kokeilin ja niin minä rakastuin. Voi Lucia!



Arvet ovat rumia, hirveitä. Mutta ne ovat nyt sinua. Ja sinä olet nainen, senkin hölmö! Ilman Alfonsoasi ja tätä rintaa sinä voit olla enemmän nainen kuin koskaan ennen, voit olla ihan oma naisesi!